[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

Matkalla Roomaan

En ollut pitkään aikaan kuullut mitään ystävästäni Anitasta, jolla on syntymäpäivä juhannusaattona. Päätin yllättää hänet onnittelusoitolla ja kysellä kuulumisia. Pyöritän lankapuhelimella Anitan kotinumeron. Kukaan ei vastaa. Anita valmistelee syntymäpäiväjuhliaan, ajattelen luuri korvassani.

Katson ikkunasta aurinkoista kesäpäivää ja muistan Anitan puhelinsoiton viime syksynä, ensimmäisen pakkasyön ja liukkaan kelin päivänä. Olimme molemmat tien päällä.
- Anita täällä hei!
- Hei, hei, mitä kuuluu?
- Olen tulossa Ouluun, pirun liukas keli.
- Onhan sulla jo talvirenkaat?
- Ei tietenkään.
- Mulla on, olen tulossa Kajaanista.
- Olet Oulussa illalla, voidaanko tavata?
- Tietysti, mihin hotelliin tulet?
- Vaakunaan, vaikka se on helvetin kallis.
- Nähdään siellä, oletko vapaa seitsemältä?
- Tule puoli kahdeksalta. Pääsen eroon viimeisestä asiakkaasta, kun tulet.

Menin tapaamaan häntä hotellin näyttelyhuoneeseen. Suuri huone oli täynnä tuotenäytteitä. Pienet tavarat oli kiinnitetty kankaalla päällystettyihin levyihin, niin että jokainen kynä, kumi, hiuskoriste ja poninhäntärengas erottuivat toisistaan ja saivat tuotenumeronsa. Kakkupaperit, foliovuoat, vihkot, lehtiöt, kiiltokuvat, lelut, termospullot ja retkituolit oli levitelty näyttelypöydille ammattitaidolla. Asiakkaan oli helppo tehdä valintansa.

Anita oli maahantuojan myyntiedustaja. Hän myi marketeille, kirjakaupoille ja sekatavaramyymälöille halpatuotannon maista tuotettuja tarpeellisia ja vähän tarpeettomiakin pikkutavaroita. Hän hoiti Itä- ja Pohjois-Suomen laajan myyntipiirin provisiopalkkaisena yrittäjänä. Anita asui perheineen Järvenpäässä.

Reissuun lähtiessään Anita pakkasi ison Saabin täyteen näytelaukkuja, ajoi auton junaan ja matkusti junalla Ouluun tai Rovaniemelle. Näin hänen ei tarvinnut ajaa autoa kuolettavan pitkiä matkoja läpi Suomen. Kolme kertaa vuodessa hän kiersi myyntipaikkakunnat Sodankylää, Kemijärveä ja Kuhmoa myöten. Se oli urakkatyötä. Väliaikoina hän piti asiakkaisiinsa yhteyttä puhelimitse. Pääosa vuoden myynnistä tapahtui asiakkaiden tekeminä ennakkotilauksina näillä matkoilla, hyvissä ajoin ennen kyseisten tavaroiden myyntisesonkia. Esimerkiksi joulutavarat edustaja myi jo keväällä.

Kun tulin huoneeseen, Anitalla oli vielä asiakas. Tervehdin, jäin sivutuolille istumaan ja seurasin hänen työskentelyään. Asiakas oli Anitalle tuttu vuosien takaa, sillä hän oli tehnyt tätä työtä jo kaksikymmentä vuotta. Anita puhui nopeasti, laski leikkiä asiakkaansa kanssa, tarjosi kahvia. Koko ajan hän esitteli tuotteita, teki kauppaa rutiinilla omat tuotteensa ja asiakkaansa tarpeet hyvin tuntien.

Ihailin ystäväni ammattitaitoa, mutta huomasin hänessä hermostunutta tekopirteyttä. Kun asiakas oli mennyt, Anita lysähti tuolille ja kertoi päätään pidellen väsyneellä äänellä:
-  Nousin aamulla ennen viittä pakkaamaan näytteitä Pohjanhovissa. Ajoin tänne ja pystytin näyttelyn valmiiksi ennen kuin ensimmäinen asiakas tuli. En ole edes syönyt mitään koko päivänä, kahviakin tulee litkittyä liikaa.

Äkkiä hän nousi tuolistaan ja kapsahti kaulaani.
-   Ihanaa, kun tulit, rakas ystävä, lähdetään heti syömään, minä tarjoan!

Menimme ravintolaan ja jatkoimme keskustelua siellä.
-  Miksi et tee itsellesi väljempää matkaohjelmaa? Eihän kukaan jaksa tuollaista raatamista.
-  Se maksaa! Jokainen hotelliyö on kallis, ei minulla ole siihen varaa, Anita väitti. Molemmat tiesimme, ettei se ollut ihan totta. Hän menestyi taloudellisesti hyvin, ja kulut sai vähentää verotettavasta tulosta. 
-  Yksi matkapäivä lisää antaisi sinulle hengähdysaikaa, eikä tarvitsisi herätä niin aikaisin, ehdotin hänelle niin kuin olin monesti ennenkin tehnyt.
-  En minä saa reissussa niin pitkään viipyä, Yrjö soittaa joka päivä ja hoputtaa kotiin.

Minä en ymmärtänyt sitä, mutta en halunnut inttää Anitan kanssa. Olin vilpittömästi huolissani hänen terveydestään.
-  Mitä muuta kuuluu, oletteko olleet terveinä?
-  Lääkäri määräsi uudet verenpainelääkkeet ja sairauslomaa, mutta en minä ehdi lomailemaan, nyt on näyttelyaika. Lääkkeistäkään ei tiedä, nehän on myrkkyjä.

Anita oli kiltti ja ystävällinen nainen, mutta temperamentikas ja itsepäinen. Hän kilpaili ammatissaan nuorempien miesten kanssa ja pärjäsi hyvin. Hän oli luonnollisen iloinen, ystävällinen ja empaattinen ihminen. Asiakkaat pitivät hänestä ja kokivat hänen huolehtivan heidän yritystensä tarpeista ja eduista. Tämän luottamuksen Anita oli saavuttanut vuosien aikana, se oli hänen kilpailuvalttinsa. Toinen valtti oli se, että hän lähti liikkeelle heti ja teki matkansa nopealla aikataululla. Kilpailija tuli kolme päivää myöhemmin ja oli jo menettänyt monta asiakasta.

Anita vastusti kaikkia lääkkeitä, eikä suostunut käyttämään edes hormonivalmisteita, vaikka hiki norui otsalta. Epäilin hänen jättäneen myös verenpainelääkkeet ottamatta, sillä korkeaan verenpaineeseen tottuu. Kännykän hän uskoi aiheuttavan syöpää edistävää säteilyä.

Perhe ja ystävät saivat häneltä kukkuramitoin rakkautta, ja hän suhtautui elämän pieniin ja suuriin asioihin hersyvällä huumorilla. Minua nauratti vieläkin muistaessani erään keväisen iltapäivän hotelli Vaakunan edessä. Olin Anitan apuna pakkaamassa näytelaukkuja kotiin lähtöä varten. Raahasimme suuria matkalaukkuja hissistä hotellin eteen auton viereen. Paikalle tuli ikäisemme rouva ja kysyi hämmästyneenä:
- Mihin tytöt mennee, kun on teillä on noin paljon matkatavaroita?
- Roomaan, vastasi Anita ja hymyili rouvalle.
- Ihanaa, ottakaa minutki mukkaan.
- Ensi vuonna sitten, Anita lohdutti.

Anita meni viikonlopuksi kotiin, vaikka joutui matkustamaan maanantaina takaisin pohjoiseen. Perheen ainoa poika oli jo aikuinen, mutta Anita huolehti miehestään kuin lapsesta. Mies kiukutteli hänelle joka kerta, kun kuulin heidän juttelevan puhelimessa.

Minä tutustuin Anitaan vuosia sitten Rovaniemellä, Pohjanhovin saunassa. Ymmärsimme heti toisiamme, nauroimme samoille asioille. Vuosien ajan vaihdoimme ajatuksia puhelimella vähintään kerran kuukaudessa. Tunsimme toistemme perheet, tapasimmekin joskus. Olimme molemmat matkatyössä, ja vuosien varrella tapasimme Rovaniemellä, Sodankylässä tai Kajaanissa. Olimme kokeneet matkatyön yksinäisyyden ja osasimme arvostaa jokaista ystävää, jonka tapasimme matkalla, poissa kotoa. Anita halusi välttämättä antaa minulle pikkutavaroita; hiusharjan, kynänteroittimen, termospullon tai muistilehtiön. Hyvästellessämme hän kiitteli moneen kertaan siitä, että tulin tapaamaan häntä hotelliin. Joskus se tuntui kiusalliselta liioittelulta, mutta hän oli vilpitön.

Olimme puhuneet puhelimessa heti lokakuun tapaamisemme jälkeen, en muista milloin. Minulla oli huono omatunto ystäväni laiminlyömisestä. Juhannusaattona päätin yllättää Anitan muistamalla hänen 55-vuotissyntymäpäivänsä.

Puhelin soi pitkään, siihen vastaa Anitan mies.
Esittäytymisen ja tervehdyksen jälkeen kysyn iloisena:
-   Saanko päivänsankarin puhelimeen?
-   Anita on kuollut marraskuun lopulla.
-   Mitä,... kuollut, miten?
Olen ymmälläni, lamaannun ja hiki tunkee otsastani.
-   Se kävi silmänräpäyksessä. Verisuoni katkesi päässä, Anita kuoli syliini. Hän oli turkki päällä eteisessä lähdössä firman pikkujouluun.
Yrjön ääni on surullinen. Hän kertoo tapahtuman minulle yksityiskohtaisesti. Hän kertoo sitä varmaan sadannen kerran, tekee siinä omaa surutyötään.

- Tänään on Anitan syntymäpäivä, halusin onnitella, soperran voimattomana.
- Täytyy käydä haudalla, kun on syntymäpäivä. Anita oli hyvä vaimo.
- Hän oli hyvä vaimo sinulle ja hyvä, korvaamaton ystävä minulle.

Suljin puhelimen. Ei mennä enää Roomaan.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]