[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

Elämäntarinalehti 4/2009, 3.palkinto

SUKELLUKSIA

Aulis kopautti oveen kuudelta aamulla. Aurinko paistoi matalalta ja päästi muutamat säteensä pienestä ikkunasta. Huuhtelin unet silmistäni pesuvadissa, ja pukeuduin moneen vaatekertaan, sillä aamut olivat joella kylmiä. Olin töissä Kemijoen uitossa ja nukuin seurakuntakodin aitan vintillä. Samaa työvuoroa käyvä Aulis herätti minut, sillä hänellä oli herätyskello. Hän asui teltassa ja meillä oli lupa käyttää kesäkodin keittiötä.
─ Mulla on vaan näkkileipää ei voita, pahoittelin.
─ Ota tästä, Aulis siirsi voipakettia keskelle pöytää.
─ Kiitos! Otin veitsellä vähän voita ja sivelin sen leivälle. Näkkileipä ratisi ja ryystimme kahvia. Kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa.

Pikkulinnut visersivät äänekkäästi, kun pyöräilimme kapeaa metsätietä pari kilometriä Kemijoen suiston uittotyömaan rannalle.
- Tulee lämmin päivä! Aulis totesi, kun jätimme polkupyörämme pusikkoon.

Kävelimme pitkässä jonossa kapeita puulavoja pitkin omille veräjillemme laajaan jokisuuhun. Minun työpaikkani oli puolen kilometrin päässä rannasta. Aulis työskenteli ylempänä jokea, pöllipuolella. Sinne piti juosta lavoja pitkin parikin kilometriä riippuen siitä, mille veräjälle oli pestattu.

Minut oli otettu Aputukkiin Veitsiluodon tukkipuiden laskijaksi. Veräjäpäällikkö Juho Muikun porukkaan kuului kymmenkunta miestä ja minä. Aputukissa aisojen välissä väylään uineet puut johdettiin omistajiensa uomiin. Istuin puulavan reunalla, josta nähden miehet ohjasivat Veitsiluodon männyt oikealle ja Kemi-yhtiön vasemmalle. Seuraavaan aukkoon työporukka uitti kaikki kuuset. Ylävirran pöllierotuksessa tukkipuolelle karanneet pöllit ja mukana uineet losot ja roskapuut päästettiin alas pääväylään. Minä napsuttelin pieneen laskuriin jokaisen Veitsiluotoon menevän petäjän.

Navakalla pohjoistuulella yläjuoksulla oli niin vähän vettä, että puut eivät uineet meille asti. Työ oli silloin odottelua ja suun pieksämistä. Olin yksinäinen ja hämilläni, kun en 16-vuotiaana osannut puhua suuren miesjoukon kanssa. Etenkin vanhemmat miehet, kokeneet tukkijätkät, huutelivat toisilleen silmää iskien:
- Mitä meiän tyttö on viime yön teheny, kun on niin väsyneen näkönen?
- Kuka on se onnenpoika, joka on sinua valavottanu?

Sitten kaikki nauroivat ja minä nolostuin ja punastelin.

Monesti jätin porukan vitseineen ja lähdin vaeltelemaan joelle. Veden päälle rakennetut kulkulavat olivat tukevia kävellä. Kerran kävin veräjäpäällikön mukana uiton korkeassa, puurakenteisessa johtotornissa. Sen ikkunasta katselin miten puut uivat ja ihmiset ahersivat jokisuun taidokkaissa rakennelmissa.

Metsäkoulussa opiskeleva Heikki hymyili rohkaisevasti ja tuli juttelemaan:
- Mitä meiän tytölle tännään kuuluu? Vieläkö sulta puuttuu kasveja?
- Pitäs niitä kerätä, monta puuttuu kesän urakasta, vastasin ujostellen.
- Mie tiiän hyviä paikkoja, ajetaan sinne Jawalla.

Huomasin Heikin ruskeat silmät ja somat hymykuopat, ja minussa ailahti oudosti. Poskeni punehtuivat, kun empien vastasin:
- Voisin lähtiäki, Jaawalla.  

Yövuorossa olimme joella kuudesta illalla viiteen aamulla joka säällä. Väyliltä pääsi rannalle vain vuorojen vaihtuessa ja ruokatunnin aikana. Lavat siirrettiin syrjään heti, kun väki oli asettunut työpaikoilleen. Jos myöhästyit töistä, jäit sananmukaisesti rannalle, eikä palkkaa tullut siltä päivältä. Joen piti olla vapaa puita varten. Ruokatunnilla tukkilaiset kävivät syömässä uiton rannan ruokalassa, mutta minä ujostelin miehiä ja jäin joelle. Söin yksikseni kuivia eväitä hatarassa lautakojussa ja vihasin ruokatunteja.

Kolmen aikoihin yöllä tiheä usva peitti joen. Aurinko pyrki esiin valjuna veden ja metsänreunan takaa ja värjäsi valkeaan usvaan punaisia viiruja. Minua väsytti ja pitkästytti, koska puita ei tullut. Otin keksin ja menin kauemmaksi aisalle auttamaan pöllejä ohjailevaa Ristoa. Yllättäen tukkeja ilmestyi usvan peittämästä joesta meidän veräjäämme, ja miehet huusivat minut takaisin omaan työhöni.

Juoksin lavoja pitkin harppauksin. Olin jo hypyn päässä omaa työpistettäni, kun jalkani luisti. Lensin kaaressa pää edellä veteen. Vajosin nopeasti syvälle kylmässä joessa. Siellä oli pimeää, mutta erotin vedessä uppotukkien päitä. Muistin pitkät kumisaappaani, jotka täyttyisivät vedellä, jos en pian pääsisi pinnalle. Käännyin ja potkin itseäni pintaa kohti, josta erotin heikon valon. Ilmava villapuseroni nosti minua sukelluksesta, sillä hetken kuluttua sain pääni veden pinnalle. Vedin henkeä ja uin vimmatusti lavan reunaa kohti.

Miehet huusivat kurkku suorana:
- Älä ui sinne päin!

Olin menossa kohti voimakkaasti pyörivää, monimetristä, paksua piikkirullaa, joka vetää erotettavat tukit vauhdilla omaan aisaansa.
- Ui tyttö, pysy roskapuu-uomassa, huutelivat työkaverini.

Joku miehistä ojensi keksinvarren, ja porukalla he vetivät minut lajitteluaukon turvalliselta reunalta ylös joesta. Olin painava, sillä saappaat, paksu norjalainen villapusero, verryttelypusero, puuvillapaita, alusvaatteet, villahousut, sukat ja pitkät housut olivat imeneet itseensä kylmää jokivettä.

Nolona menin taukotupaan, tyhjensin veden saappaista ja väänsin enimmän märkyyden vaatteistani. Tilanne oli koominen, mutta samalla vakava. En ollut osannut varoa lavaa, johon piikkipyörä aina roiskutti vettä. Vaikka lavat olivat muuten kuivat, juoksin märkään kohtaan ja lipesin. Oli lapsellista juosta kapeilla lavoilla, syvän, virtaavan veden ja voimakkaiden koneiden päällä.

Esimieheni opetti sen minulle huutamalla vihaisesti:
- Tyttö, tyttö, puolikin metriä lähemmäksi piikkipyörää ja olisit kuollut! Oon nähäny, kun mies tarttuu vaatteistaan piikkeihin, sillon tuli rummaa jäläkiä.
- Anteeksi, sopertelin ja häpesin aiheuttamani hämminkiä.

Muikku Jussi käveli pitkän matkan tarkkailutorniin, ja soitti apua. Minä palelin märissä vaatteissani ennen kuin moottorivene haki minut ja vei rannalle. Usva oli hälvennyt, aurinko saanut keltaisen värinsä ja linnut aloittaneet aamukonserttinsa, kun vilusta hytisten pyöräilin kesäkodille. 

Kesätyön päätyttyä ymmärsin sukeltaneeni myös aikuisuuteen. Olin saanut työpaikan kaukana kotoa ja sopeutunut epämukaviin työaikoihin. Olin nukkunut yksin ja osasin pitää huolta itsestäni. Olin oppinut, että aikuisena pitää tulla toimeen ujojen, viettelevien ja karskisti puhuvien miesten kanssa sekä työssä että elämässä yleensä.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]