[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

Julkaistu kirjassa: Lähimmäisenä vanhukselle

Voiko päivän enää ihanammin alkaa

Olen pannut kellon soimaan puoli seitsemältä. Jännitys tulevasta päivästä herättelee vähän väliä jo aamu neljästä alkaen, joten kellon soitto on tarpeeton. Väsyneenä nousen vuoteestani ja kiirehdin puhelimeen.
-  Huomenta äiti, heräsithän sinäkin!
-  Heräsin tietenkin puhelimen ääneen, olisin minä muutenkin herännyt.
-  Meillä on yhdeksäksi meno sinne lääkäriin. Kävitkö illalla suihkussa?
-  En käynyt, menen nyt.
-  Laittaisitko sitten heti vaatteet päällesi? Otitko ne illalla valmiiksi, niin kuin lupasit?
-  En ole vielä katsonut, kyllä minä vaatteeni tiedän.

Keitän itselleen teetä, haen sanomalehden ja luen pikaisesti otsikoita. Syön tuhdin voileivän ja kiirehdin itsekin pukeutumaan lämpimästi.

Soitan taas äidille:
-  Lähden pian ajamaan täältä. Oletko keittänyt aamukahvin?
-  En minä vielä.
-  Pitäisi syödä jotakin ennen lähtöä, ettei tulisi hiuka. Laita kahvi tippumaan nyt heti.
-  Joo, joo!

Ollaan sydäntalvessa, pakkasta 25 astetta. Näin aikaisin aamulla on ihan pimeää,  eikä päivälläkään valoa riitä kovin monta tuntia. Auto on katoksessa, ei tarvitse rapata jäätä tai harjata lunta ikkunoista.

Äiti on mielessäni koko ajan. Jo illalla ensimmäisen kerran puhelimella annetut neuvot eivät näytä tehonneen.

Reippaasti peruutan auton katoksesta kadulle. Ulkoa kuuluu rytinää. Pysähdyn ja menee katsomaan.
- Voi perkele, tuokin vielä!

Tiiliseinästä on irronnut koko kahden pistokkeen rasia. Se roikkuu sähkölankojen varassa kymmenen senttiä seinän ulkopuolella ja nyökyttelee vielä rajun liikkeen voimasta. Lohkolämmittimen johto on lujasti kiinni autossa. Se tuli kuin musta käärme peruuttavan auton mukana.

Tulen äidin luo kello 7.30. Hän avaa oven alusvaatteisillaan. Peseytyminen on vielä kesken.
-  Joko söit aamiaista?
-  En vielä, mutta keitin kahvin.

Kahvi on keitetty, mutta se on unohtunut lasipannussa tiskipöydälle. Keittimen merkkivalo palaa. Panen pannun levylle, ettei kahvi enää jäähtyisi. Äiti on ottanut voileipätarvikkeitakin esille, mutta syöminen on jäänyt.

Vaivihkaa menen äidin kaapille ja etsin sieltä sopivan asun.
-  En minä sitä pane, tulee kuuma.
-  Ei tule kuuma, nyt on tammikuu ja kova pakkanen. Talvella käytetään talvivaatteita, kun mennään johonkin, ja turkkia, tiedäthän sinä sen.
-  En minä ainakaan tuota puseroa pane!

Äiti kaivaa täpötäyttä vaatekaappiaan ja vetää esille puseron toisensa jälkeen. Hänen asunnossaan kaikki patterit ovat täysillä ja lämpötila 22-24 astetta. Siksi hän on kotonaan aina kesämekossa tai hihattomassa yöpaidassa.

Molemmille tulee kuuma. Hän tuskastuu ja istahtaa sängyn reunalle.
-   Minä en lähe minnekään. Mihin sinä minua viet?
-  Mehän mennään lääkärille, sinne uuteen kaupunginsairaalaan, jonne sait kutsun. Se on geriatri, vanhojen ihmisten terveyden hoitoon erikoistunut lääkäri, oikein mukava mies.
-  Minä en tartte lääkäriä, ei minua mikkään vaivaa, sinä vaan hössötät. Minä peruin sen ajan ja revin kirjeen.
-  Niinhän sinä teit, mutta siitä huolimatta sinulla on tänään lääkäri. Me sovittiin siitä jo syksyllä, kun käytiin ensi kerran. Pitää uusia lääkereseptit.
-   Käyn terveyskeskuksessa ja saan nukahtamislääkkeen, en minä muuta tartte. Minä oon niin terve, että ihimetellä pittää. Muistikin vielä pellaa.
-  Olet sinä ikäiseksesi hyvässä kunnossa, mutta siksi juuri pitää käydä lääkärillä, että terveys säilyisi hyvänä.

Väittely keskeyttää aina pukemisen, joten aikaa kuluu. Sukkahousut ovat hukassa.  Kengistä puhutaan muuten vain, kun ovat uudet ja hyvät. Välillä juodaan kahvia. Kun ollaan jo melkein valmiina lähtöön, äiti ryhtyy pesemään kahvipannua, petaa vuoteensa ja oikoo kaikessa rauhassa sänkypeitettä.

Minä odotan.
-  Äiti, meidän pitäisi olla jo menossa, joudu nyt!
-  En löydä lompakkoa enkä silmälasikoteloa, ne on taas viety.

Äiti aloittaa lompakon ja silmälasien suuretsinnän. Käydään läpi kaikki kummalliset kätköt. Lompakko löytyy lukollisesta säilytyslokerosta, silmälasikotelo keittiön kaapista.

Vävypoika laittoi metallisen säilytyslokeron sitä varten, etteivät päivittäin vierailevat varkaat saisi vietyä arvoesineitä, lompakkoa ja muita tärkeitä tavaroita. Niiden jatkuva piilottaminen ja etsintä on tosi työlästä.

Kun pannan jo turkkia päälle, äiti päättää vielä vaihtaa jakkupukua.
-  Nyt ei enää vaihdeta vaatteita!
Napitan äidin turkin ja ojennan hänelle hatun.
-  Onko käsineet mukana? Ota avain ja kassisi, niin mennään.
-  Ei autossa tartte käsineitä.

Äiti on piilottanut kaikki hansikkaansa niin hyvin, että löytyy vain yhdet risat, vuorittomat hansikkaat.

Lääkärillä ollaan ajoissa, kello 9.30. Kun joudutaan välillä odottelemaan, äiti uhkaa karata. Hän sättii minua koko ajan.

Houkuttelen ja maanittelen:
-  Juodaan välillä munkkikahvit, niin jaksetaan taas.

Kello on melkein kaksitoista, kun ollaan takaisin parkkitalossa. Minulla ei ole parkkimaksulappua, jätin sen autoon, niin kuin P-paikoilla on tapana tehdä. Parkkitalon ovi on lukossa, eikä ketään muita näy. Löydän hätäpuhelimen, johon vastaa ystävällinen nainen jossakin parkkitalojen valvomossa.

Hän avaa oven ja pääsemme halliin. Kiinnitän molempien turvavyöt ja ajan nosto-ovelle. Huokaisen jo helpotuksesta, kun se aukeaa. Ajan ulos ja työnnän maksamani parkkilipun puomin edessä olevaan automaattiin.

"Parkkiaikaa maksamatta 15 minuuttia", lukee näytössä, eikä puomi nouse.  Olemme kippioven ja puomin välissä. Tekee mieli taas kirota, mutta äidin kuulleen sadattelen vain sievästi.

Nousen autosta ja juoksen takaisin hätäpuhelimeen.
-  Nyt minulla meni hermot, miksi pirussa maksuautomaatti ei ottanut enempää rahaa, kun sitä yritin tarjota? Miten pääsen ulos täältä?
-  Minä aukaisen teille portin. Parkkitalossa maksetaan kuitilla vasta lähtiessä, opastaa ystävällinen ääni.

Saatan äidin takaisin kotiinsa kolmanteen kerrokseen. Samalla huomaan, että hänen lounaansa on varmaan tuotu, mutta kukaan ei ollut vastaanottamassa ruokaa. Meni sekin ohi.

-  Minä en lähde enää ikinä sinne lääkäriin.
Äiti on loukkaantuneen näköinen, pahalla mielellä.
Halaan häntä ja riisun turkin eteisen naulakkoon.
-  Älähän äiti vannottele, me selvittiin taas tästäkin reissusta, yhdessä!

"Voiko päivän enää ihanammin alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää" soi pilkkalauluna päässäni, kun palaan kotiin. Minua itkettää.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]