[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

LASKETTELUYSTÄVÄNI

Sängyn päällä on iso kasa vaatteita: kalsareita, villahousuja, toppahaalarit, puuvillapuseroita ja erilaisia neulepuseroita. Panisinko takin alle ohuen villapuseron ja selkää lämmittävän neuleliivin vai paksumman, korkeakauluksisen villapuseron?

Katson ikkunasta pakkasmittaria, vielä -13 astetta. Kevättalven aamut ovat kirkkaita ja kylmiä, päivällä aurinko jo lämmittää.

Pihaan ajaa valkoinen mersu. Se on uutta mallia ja hohtavan puhdas, ystäväni ylpeys. Auto pysähtyy ihan portaiden eteen ja jää käymään, kun kuljettaja tulee taloon:
-    Hyvää päivää, terveisiä Etelä-Suomesta.
-    Päivää, päivää vaan, käyhän peremmälle.

Kuulen mieheni menneen häntä ovelle vastaan. Vieras käy tupaan, jossa osa meidän ruokakunnastamme lopettelee aamiaista. Hän tervehtii kaikkia kädestä. Kun astun makuuhuoneesta tupaan, hän tulee oitis tervehtimään minua, sulkee hillityn kohteliaasti halaukseensa. Hän näkee, että olen jo melkein pukeutunut, kääntyy mieheni puoleen ja kysyy:
-    Sopiiko, että vien vaimosi rinteeseen?
-    Minä pidän hänestä hyvää huolta ja tuon takaisin kello 16.
-    Mikäpäs siinä, ei tarvitse vaimon ajaa autoa.

Saman tien miehet vievät eilen voideltuja suksiani ulos.

Minä kokoilen vielä suojalaseja, kintaita ja myssyjä. Ehostan kasvoni ja ponnistelen laskettelumonot jalkaan. Rinteeseen lähteminen on työlästä.

Mieheni ojentaa suksen kerrallaan ystävälleni, joka  asettelee ne mersun katolle huolellisesti, niin kuin ne olisivat kultaa. Sitten hän kiertää auton ja avaa apumiehen puoleisen oven minun astua lämpimään autoon. Hän sulkee oven ja kiertää kuskin puolelle.

Ajamme vajaan viisi kilometriä Rukan Kelo-rinteeseen. Taas mies kiertää auton ja avaa minulle oven astua ulos. Sitten odotan, että hän ojentaa minulle sukset ja sauvat.

Meillä molemmilla on kausilippu, joten pääsemme välittömästi ankkurihissillä ylös Rukan laelle.

Aurinko hohtaa puhtaassa lumisessa maisemassa, joka näkyy tunturin laelta kauas yli järvien ja metsien. Valtavaara kohoaa vastapäätä niin korkeana, että aamun aurinko punaa sen ylärinteen puut. Taivas näyttää syvän, heleän sinensä. Pysähdymme nauttimaan upeasta maisemasta.

Rukan huipun yläpuolella on lähes aina pieni pilvien kasautuma, sillä  korkea tunturi estää pilvien liikkumisen. Ne ikään kuin hidastavat vauhtiaan ja viipyvät hetken Rukan tuntumassa, vaikka muualla aurinko paistaisikin pilvettömältä taivaalta.

Pureva pakkastuuli piiskaa kasvojani, kun viilletämme alas tunturin toista rinnettä. Minun on pakko suojata kasvoni myssyn alla olevalla suojakypärällä ja vetää takin vetoketju kiinni ylös asti ja hupun nauhat tiukalle.

Saaruassa voi valita ankkuri- tai tuolihissin. En tarkene vielä istua tuolihississä, menemme ankkurihissiin. Nousujen aikana juttelemme innokkaasti. Olemme tunteneet toisemme jo vuosia. Puhumme työ- ja perheasioita. Hän kertoo minulle uusimmat juttunsa, ja saan nauraa makeasti.

Muutaman harjoittelukierroksen jälkeen ystäväni aloittaa opetuksen:
-    Menehän edellä, niin katsotaan miten se sujuu.
Minä yritän parhaani, mutta saan ankaraa palautetta:
-    Älä laske polvet koukussa, jousta!
-    Ei niillä sauvoilla saa huitoa!
-    Katse eteenpäin, ei maahan!
-    Tee käännökset huolellisemmin, älä hosu!

Välillä hän laskee edellä ja minä seuraan kannoilla samoja jälkiä. Se onkin paras tapa oppia. Hän vie minua rinteestä toiseen. Jyrkimmät rinteet ovat parhaita käännöksen ja laskettelurytmin harjoittelemiseen.

Tapaamme myös muita laskettelijoita, tuttujamme. Tervehdimme ja vaihdamme kuulumisia. Ja taas menoksi, pakkasessa ja viimassa ei seisoskella.

Kun varpaita palelee sietämättömästi, menemme kahvilaan. Ystäväni hakee vapaan pöydän, auttaa minulta takin naulakkoon, ojentaa tuolin ja hakee mukit kaakaota tiskiltä. Minä riisun kylmät monot ja nostan palelevat jalkani tuolille.

Sitten saan kaakaon. Kun olemme juoneet, hän vielä hieroo kylmiä jalkojani.
Osallistumme joskus Suomi-Slalom ratalaskukilpailuun, joka on sunnuntaisin kello 12.00. Rataa ei saa laskea ennen kilpailua.

Suomi-Slalom on koko perheen kilpailu, jossa kaikki laskevat saman radan ja aika mitataan. Koska eri ikäisillä on erilaiset mahdollisuudet menestyä samassa kilpailussa, on kehitetty pistelaskusysteemi. Lapset ja ikäihmiset saavat tasoitusta iän mukaisilla kertoimilla. Miehillä ja naisilla on lisäksi omat taulukkonsa. Vaikka ystäväni on minua viisi vuotta vanhempi, niin taulukko suosii naisia. Minä voitin hänet usein tässä kisassa. Palkinnoiksi annetaan mainoslahjoja ja eri värisiä pinssejä; parhaat saavat mustan, sitten sinisen, punaisen ja loput vihreän pinssin.

Kaikki talven aikana kolmen parhaan joukkoon sijoittuneet kilpailijat kutsutaan vapun tienoilla valtakunnalliseen loppukilpailuun johonkin laskettelukeskukseen. Olen saanut kutsun pari kertaa, mutta en ota tätä urheilua niin vakavasti, että olisin lähtenyt Suomen mestaruudesta kisaamaan.

Ystäväni kanssa kerään pinssejä laskettelutakin rinnukseen ja kannatan  taloudellisesti tätä perheen yhdessäoloa suosivaa harrastusta. Olemme molemmat tuoneet lapsemme tänne silloin kuin he olivat koululaisia.

Ystäväni on fanaattinen harrastuksessaan ja hoitaa hyvin kuntoaan koko vuoden. Hän on osallistunut Rukan hiihtokoulun ns. vieraskurssille yli 30 kertaa.

Hiihtokoulun oppilaat jaetaan 8-12 hengen ryhmiin laskettelutaidon ja kunnon mukaan. Aloittelijoille on eri kurssit. Ystäväni kuuluu "kovaan jengiin", johon paras hiihdonopettaja valitsee parhaat laskijat. Minä olen muutaman kerran osallistunut kolmannen ja toisen tason ryhmiin, joissa osaaminen ja kunto joutuvat  ihan tarpeeksi lujille.

Aloitin laskettelun 40-vuotiaana ja panin vain lapset parin päivän kurssille. Hiihdin nopeasti taidon oppineiden poikieni perässä ja minulla oli aina polvet kipeinä. Vasta kun ystäväni rohkaisi minua menemään hiihtokouluun ja ryhtyi vielä itse valmentamaan minua, opin laskemaan niin, etten vääntänyt jalkojani kipeiksi.

Hiihtokoulussa olen saanut ohjausta laskettelun perustaitoihin. Ystäväni on antanut yksityistä tukiopetusta, että taito säilyisi. Osaaminen tuo mielihyvää vauhdin hurmasta ja turvallisuutta itselle ja muille rinteessä oleville.

Lasketteluharrastukseni myötä sain ystävän, joka on uskollisesti hakenut minua seurakseen rinteeseen silloin, kun satumme olemaan samaan aikaan Rukalla.

Iltapäivällä palaamme takaisin mökille.
Mieheni on käynyt pilkillä ja puuhastellut polttopuita ja lumitöitä. Hän on keittänyt kahvin valmiiksi.

Ystäväni istahtaa kahville ja vaihtaa ajatuksia mieheni kanssa. He ovat molemmat kauppamiehiä, joilta juttu luistaa ja nauru on herkässä.
-    Hei huomiseen samaan aikaan ja terveisiä vaimollesi!

Huikkaan ystävälleni, kun tämä kääntää mersun nokan kohti omaa mökkiään, jonne on vielä yli kymmenen kilometriä.

Arvostan suuresti persoonallista lasketteluystävääni, jonka innoittamana olen viihtynyt Rukalla jo kaksikymmentä vuotta. Tänä vuonna en ostanut kausilippua, mutta laskettelen hiihtolomalla ja pääsiäislomalla muutaman päivän. Saa nähdä ilmestyykö valkoinen mersu minua noutamaan.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]