[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

Urhea Pikku-Pekka

Kahdeksanvuotias Veikko vietti kesää isovanhempiensa tilalla Kuivaniemessä. Talon Bertta niminen tamma oli tiine, ja varsan syntymistä odotettiin jännityksellä. Isoisä kävi yhtenään tallissa sitä katsomassa.
Iltapäivällä hän tuli pirttiin ja sanoi:
– Tulukaa pojat kattomaan, se voi syntyä kohta.

Veikko kiipesi Väinö-enonsa kanssa tallin ylisille. Väinö oli tehnyt heiniin ja lattiaan pienen aukon, josta he näkivät talliin. Isoisä jutteli Bertalle rauhoittavasti, mutta lähti pian pois tallista antaakseen tammalle rauhan synnyttää. Bertta heilutti korviaan. Pojat olivat ihan hiljaa tallin ylisillä, ja hevonen rauhoittui. Veikkoa pitkästytti, kun piti olla puhumatta.

Bertta asettui makaamaan tallin lattialle. Se ei kuitenkaan nukkunut, vaan käänteli itseään kyljeltä toiselle, äänteli ja heilutti välillä päätään. Pojat väsyivät sen katselemiseen ja pelasivat äänettömästi jätkänshakkia.
Sitten tallissa kolisi. Bertta nousi seisomaan.
– Se pissaa, Veikko kuiskasi.
– Ei se pissaa, se on vettä, varsa syntyy nyt pian.
Bertta pyöri, haki asentoa ja asettui sitten seisomaan lukituin jaloin pilttuunsa märälle lattialle.
– Käy sanomassa isoisälle, Väinö supatti Veikon korvaan.

Isoisä tuli Bertan luo ja Veikko palasi tallin ylisille. Yhtäkkiä hevonen hirnahti ja työnsi takapäästään varsan kavioita. Veikko tapitti tapahtumaa silmät suurina maaten mahallaan lattiaan tehdyn aukon ääressä. Sitten hän näki tallin lattialla kummallisen paketin, josta erottui hevosen pää ja varsan esiin pyrkiviä pitkiä jalkoja.
Tamma kääntyi, tunnusteli turvallaan ja haisteli jälkeläistään. Bertta nuoli märkää varsaansa huolellisesti, irrotti kielellään varsan kalvoista ja töni sitä hellästi turvallaan. Sitten se odotti. Kun varsa ei heti noussut seisomaan, Bertta pukkasi sitä toisen kerran. Varsa nousi kontalleen, ja emä asettui seisomaan sen viereen. Isoisä puhdisti märällä liinalla Bertan tissejä. Varsa haistoi emonsa maidon ja pyrki kohti ruokkivia nisiä, mutta jäi vielä emonsa jalkojen viereen lepäämään.

Isoisä hätisti pojat pois tallista ja jäi hoivaamaan Berttaa ja varsaa. Pojat menivät kohta uudestaan tallinvintille. Varsa yritti taas pystyyn, keikahti, mutta pääsi sitten horjuville, pitkille jaloilleen. Se löysi nisän ja alkoi imeä äänekkäästi. Veikolle tuli vedet silmiin. Vastasyntynyt varsa todella seisoi. Se oli ihmeellinen näky, jonka hän muistaisi aina.

Veikko viipyi pitkään tallin ylisillä. Hän makasi hiljaa heinissä leuka lattiaraon reunalla. Varsa imi ensin vain hiukan, mutta oli kohta uudelleen kiinni emonsa tisseissä. Silloin Veikko huomasi, että hänelläkin oli nälkä ja kiirehti pirttiin.
– Mikä annetaan varsalle nimeksi, isoisä kysyi ruokapöydässä.
– Pekka olisi minusta sopiva, koska se on poikahevonen, Veikko ehdotti.
– Se on orivarsa, ei poikahevonen, Väinö-eno korjasi.
Kaikki nauroivat ja olivat mielissään Bertan onnistuneesta varsomisesta.

Pekasta tuli Veikolle rakas hevonen. Väinö-eno oli kokenut hevosmies, hän huolehti Pekasta hyvin ja kasvatti sen hyvän hevosen tavoille. Maalla ollessaan Veikko hoiti Pekkaa ja juoksutti sitä niityn aitauksessa. Pekka jäi pienikokoiseksi, vaikka se söi hyvin ja oli muutenkin terve, ruskeaturkkinen suomenhevonen. Sitä alettiin kutsua Pikku-Pekaksi.

Ensimmäisen kesän Pekka kirmasi emonsa perässä laitumilla ja vietti vallatonta varsan elämää. Talvella se harjoitteli työntekoa hakemalla Väinön kanssa heiniä ulkoniityn ladoista. Bertta kävi metsätöissä isoisän kanssa. Seuraavina kesinä molemmat hevoset tekivät maatilan tavallisia hevosten töitä.

Kun isoisä, Väinö tai talon naisväki kävivät kauppa-asioilla, kirkossa tai kyläilemässä, Pekka veti kärryt ja reet arvokkaasti ja riuhtomatta. Naiset viipyivät vierailuillaan joskus tuntikausia. Pekka odotti kärsivällisesti, sillä se tiesi saavansa kiitokseksi taputuksia ja makupalan.  Pekka oli pieni lempeä hevonen. Väinö ratsasti ja opetti Veikonkin ratsastamaan Pekalla ilman satulaa.

Isoisän kanssa Pikku-Pekka kävi kaupunkireissuilla Kemissä. Markkinoilla vieraat miehet tuuppivat ja tönivät sitä. Ne tutkivat Pekan hampaat ja kaviot, läpsyttelivät sitä lautasille ja nauroivat isolla äänellä:
– Jo on pieni hevonen, sen saa varmasti puoleen hintaan!
Pekka riiputti päätään surullisen näköisenä.
Isoisä taputti sitä hyväksyvästi.
– Älä välitä Pekka, hyvä hevonen sinä olet, enkä minä sinua myy.

He menivät yöksi Veikon kotitaloon, jossa Pekka pääsi lämpimään talliin. Veikon äiti, Lydia, toi sille leipää ja heiniä. Veikko harjasi huolellisesti Pekan turkin ja oikoi sen sekaisen harjan. Veikon siskot, Sirkka, Laila ja Vieno, tulivat talliin iloisesti kikattaen. Pekka tunsi isännän tyttären ja tämän lapset ja heilutti korviaan heille tervehdykseksi.
– Pikku-Pekka, Pikku-Pekka, tytöt toistelivat ja taputtivat sen kylkiä.

Aamulla isoisä tuli talliin ja hyvästeli Pekan:
– Jäät nyt tänne Lydian ja lasten avuksi. Muista olla kiltti heille. Käyn sinua katsomassa aina kun tulen kaupunkiin.
Pekka jäi kaupunkiin töihin, niin kuin monet ihmisetkin. Sille rakennettiin oma pilttuu ja sen heinille lato pihan perälle, puuliiterin viereen. Pekan emäntä, Lydia, oli torikauppias, hän ei tiennyt paljoa hevosten hoitamisesta. Veikko oli vielä lapsi, eikä isoisän neuvoista huolimatta muistanut harjata hevosta säännöllisesti. Hyvää ruokaa ja ystävällisiä taputuksia Pekka sai riittävästi, ja lasten vierailuista tallissa se tuli erityisen iloiseksi. Työmatkoilla Lydian kanssa Pekka häpesi takkuista turkkiaan ja vanhoja, risoja valjaitaan, mutta tuli aina iloiseksi Lydian ystävällisestä puheesta ja taputuksista:
– Huomenta Pekka, lähetäänpä taas hankkimaan lapsille leipää.

Lydia kävi talvella Pekan kanssa Veitsiluodossa ja Kuusiluodossa sahojen tilipäivinä. Kesällä saariin pääsi veneellä. Siellä oli pysyvät myyntikojut, tilikopperot, joten Pekan tarvitsi vetää vain myytävät tavarat ja hentoinen kauppias. Markkinoille lähtiessään Lydia lastasi myyntipöydän ja myytävät tavarat hevosen rekeen tai kärryihin ja lähti matkaan aikaisin aamulla. He palasivat vasta monen päivän kuluttua myöhään illalla.

Kesällä Pekka sai olla kaupungin laidan joutomaalla, syödä vapaasti kedon ruohoa ja juoda vettä ojasta. Hevonen oli kytketty pitkällä nahkahihnalla rautakankeen, jonka paikkaa Veikko kävi pari kertaa päivässä siirtämässä mehevän ruohon lähelle.  Samalla hän juoksutti Pekkaa niityn ympäri, niin että molemmat saivat liikuntaa. Kun niityn oja kuivui, Veikko toi sille vettä ämpäreillä.

Eräänä aurinkoisena päivänä Veikko ei käynytkään katsomassa hevostaan. Pekka pitkästyi, kiskaisi hihnansa poikki ja loikkasi laitumen aidan yli. Se asteli iloisesti kaupungin keskustaan ja pysähtyi katselemaan Kemppaisen rautakaupan ikkunaa. Siellä oli esillä komeita valjaita, joita Pekka ihaili pää kallellaan. Jalankulkijat kiersivät hevosen ystävällisesti hymyillen, mutta poliisin mielestä sen ei sopinut seistä jalkakäytävällä. Poliisimies tunsi pienen hevosen Lydian Pekaksi ja talutti sen kauppiaan pihaan. Pekka olikin nähnyt tarpeeksi ja lähti mielellään kotiinsa.

Veikkoa nolotti, kun hän oli unohtanut huolehtia Pikku-Pekasta laitumella.
Ystävällinen poliisi lohdutti:
– Teiän Pekka tarttee uuet valjaat, kun oli niitä Kemppaisen ikkunassa kattelemassa. Se olis varmaan ostanutkin ne, mutta ei mahtunut sissään rautakaupan ovesta.
Kun Lydia tuli illalla työstä kotiin, lapset huusivat kuorossa:
– Äiti, äiti, meijän on ostettava Pekalle uuet valjaat!

Pikku-Pekka sai uudet kengät ja valjaat ennen talven raskaita merimatkoja. Heti kun meren jää kantoi, Pekka veti reellä Lydian tavaroineen 20 kilometriä aavaa meren jäätä pitkin Kuusiluodon saareen. Siellä sahan työväki odotti kauppiasta keittämään kahvia ja myymään tarpeellisia työkintaita ja vaatteita.

Rospuuttoaika heikkoine jäineen oli vaarallinen merellä. Pelottavia olivat myös talven sakeat lumisateet, jotka häivyttivät maiseman ja edellisten kulkijoiden reenjäljet. Monta kertaa Lydian lapset odottivat äitiä huolestuneina ikkunasta ulos tuijottaen. Joskus matka kesti tuntikausia, mutta Pikku-Pekka toi aina äidin kotiin.

Kerran jää petti Pekan kavioiden alla ja se humpsahti veteen. Vesi oli pitkin rannikkoa matalla, hevosen jalat ylsivät pohjaan ja pää jäi pinnalle. Reki roikkui sen perässä, vaikka Lydia irrotti otteensa suitsista ja kiepsahti itse jäälle. Rannalla oli väkeä, ihmiset näkivät Lydian ja Pekan ahdingon. Hannes-niminen mies lähti jäällä kontaten tulemaan hevosta kohden. Hän pääsi Pekan taakse ja sai irrotetuksi reen aisoista. Kylmästä säikähtänyt hevonen kahlasi rannalle jäätä edellään särkien. Lydia oli mennyt kasseineen taaksepäin kantavalle jäälle ja pelkäsi vain Pekan puolesta. Hannes työnsi rekeä varovaisesti Lydiaa kohti. Jää kesti, ja kauppias pääsi takaisin rekeen, jonka Hannes pukkasi rannalle kevyesti kuin potkukelkan. Rantajäät rusahtelivat, mutta reki ei uponnut.

Kotona Pekka pestiin lämpimällä vedellä, kuivattiin pyyheliinoilla ja peiteltiin lampaannahkavällyillä yöksi. Lydia palkitsi urhean hevosensa makealla leivällä, taputteli sen kylkiä ja puheli sen korvaan kauniita sanoja. Pikku-Pekka oli koko perheelle rakas ja palveli nöyrästi emäntäänsä kauppamatkoilla monta vuotta. Heidän tiensä erosivat, kun Suomen ja koko läntisen maailman talous rampautui taloudelliseen lamaan 1930-luvulla. Lydian asiakkailta loppuivat työt sahoilla ja verstaissa. Heillä ei ollut rahaa ostaa tavaroita Lydian kaupasta, eikä kauppias voinut maksaa laskujaan tukkuliikkeille.

Eräänä kesäisenä päivänä tuttu poliisimies ojensi Lydialle paperin, jossa luki: ”Ulosottomääräys: Tällä todistuksella ulosmitataan tukkuliikkeen saatavien maksuksi kauppias Lydia Lyttisen hevonen.”
Veikko ja tytöt itkivät ja rukoilivat:
– Ei saa viiä Pikku-Pekkaa, älkää viekö meidän Pekkaa pois! 
– Olen pahoillani, mutta minun on vietävä hevonen, poliisi sanoi ja talutti Pekan pois.
– Pekka saa varmasti uudella omistajalla hyvän kodin ja hoidon, Lydia lohdutti lapsiaan.

Lydian lapset kertoivat urhean Pikku-Pekan tarinan lapsilleen, he omille lapsilleen, ja nämä taas lapsilleen. Näin pienen, sitkeän torikauppiaan ja hänen kiltin hevosensa elämäntarina on säilynyt sukupolvelta toiselle.


[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]