[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

 
Elämänsä akrobaatti

Minun isäni oli nuorena komea mies ja taitava akrobaatti. Hänen vartalonsa oli hoikka, harteikas ja jäntevä, hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kiharat. Kapeassa nenässä oli pieni kaareva kyömy miehekkyyttä korostamassa. Siniset silmät katsoivat lempeästi tuuheiden kulmakarvojen alta. Sopusuhtaista kehoaan hän hallitsi trapetsitaiteilijan tavoin edeten heiluvalla rautalangalla kädet vaakasuorassa sivuillaan. Hän nosti kulmikasta leukaansa, hymyili ja näytti komealta, varmalta ja rohkealta. 

Sukumme on Ruotsista tulleitten viikinkien jälkeläisiä. Isoisä, Juho Arvid Eriksson, oli syntynyt ruotsinkielisellä rannikolla, Merikarvialla. Juho oli kiertänyt purjelaivalla Cap Hornin ja palannut laivuriksi Laatokalle. Vaimo, Ida Maria, synnytti Erkki Vilhelmin vuonna 1916 Viipurissa. Perhe muutti viiden lapsensa kanssa Kemiin vuonna 1919.

Erkistä tuli painija, nyrkkeilijä, mestarivoimistelija ja akrobaatti. Hän käveli puusta puuhun pingotetulla rautalangalla ja teki sirkustemppuja. Lapsensakin hän opetti voimistelemaan, uimaan ja leikkimään erilaisia pihaleikkejä. Niistä hetkistä on todisteena valokuvia, joissa pihan kaikki lapset seisovat vaaka-asennossa tai tekevät kärrynpyöriä.

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä isä näytti minulle linnunpesän:
–  Se on peukaloinen, Suomen pienin lintu. Se hautoo munia.
–  Tuleeko niistä linnun poikasia?
–  Tulee. Älä mene lähemmäksi, sitä ei saa häiritä.
Olin onnellinen, kun minulla ja isällä oli yhteinen salaisuus, peukaloisen pesä.

Samana iltana, kun olin nähnyt peukaloisen, isä puki ylleen paremmat vaatteensa ja veti jalkaansa kiiltävät jatsarit. Hän otti naulakosta hattunsa ja lähti heitä sanomatta.
–  Mihin isi menee? Lapset katsoivat kysyvästi äitiä.
–  Joutukaa nukkumaan, on jo myöhä, äiti tiuskaisi ja keskittyi pesemään vauvanpyykkiä hellan reunalla olevissa paljuissa. Äiti käänsi selkänsä kolmelle tyttärelleen ja poikavauvalle, että mielipaha ei näkyisi hänen kasvoiltaan.
Meidän isi meni kaljakapakkaan tapaamaan sotakavereitaan lasin ääressä. Tarvitsiko hän sitä muistaakseen vai unohtaakseen? En tiedä. Perhe ainakin unohtui siksi illaksi, joskus moneksi päiväksi. Hän palasi kotiin juovuksissa, oli riitaisa ja väkivaltainen. 

Äitini lähti yhteisestä kodista neljän lapsensa kanssa ja haki avioeroa. Vanhin sisareni oli kahdeksan-, minä olin kuusi-, pikkusisko kolme- ja veljemme puolitoistavuotias. Me jätimme isän, joka itki ja kaipasi meitä. Mekin kaipasimme mukavaa isäämme, akrobaattia. Joskus hän kävi tapaamassa meitä, mutta riiteli aina äidin kanssa rahasta.

”Minun isä ja äiti on eronneet. Meijän isä on juoppo.” Minä opin sanomaan uuden kotimme pihalla ja koulussa, kun isästä kysyttiin. Aina se hävetti. 

Kesäisin olimme muutamia päiviä isän luona, mutta vierailut jäivät usein suunniteltua lyhyemmiksi. Kesken nuorallakävelyn tai pallopelin isälle tuli kavereita. Lapsille tilattiin pirssikyyti takaisin äidin luo. Automatkalla isä lupaili meille mukavia tavaroita lohdutukseksi kesken jääneestä lomasta, mutta koskaan hän ei lunastanut lupauksiaan.

Molemmat vanhempani perustivat uuden perheen. Minä muutin äidin mukana Ouluun. Kävin Kemissä rippikoululeirin entisten ystävieni kanssa. Sen loputtua menin tapaamaan isääni ja hänen uutta perhettään. Isäni vaimon oli mentävä työhön, vaikka uusi vauva oli vasta kolmeviikkoinen ja ensimmäinen lapsi puolitoistavuotias. Jäin hoitamaan isäni lapsia pariksi viikoksi. Perheeseen kuului myös vaimon poika, Hans, joka oli saksalaisen sotilaan jättämä muisto aseveljeydestä. Avioituessaan Hansin äidin kanssa isäni oli adoptoinut tämän pojan. Hans, joka oli minua vain pari vuotta nuorempi, juoksenteli vielä murrosikäisten leikeissä, kun minä olin jo kokopäiväinen lastenhoitaja.

Olin elänyt äitini ja sisarusteni kanssa kymmenen vuotta, joten Erkki-isä oli minulle jo vieras mies. Minusta tuntui, että minä puolestani olin hänelle vain tarpeellinen kotiapulainen. Hän ei ujostellut tulla tehtaalta kotiin kaljakapakan kautta. Isäni eli omaa elämäänsä, nai vaimoaan ja kuritti tämän poikaa silmieni alla siinä ainoassa huoneessa, jossa koko perhe asui.

Eräänä päivänä Hans jäi kiinni tupakanpoltosta. Isä irrotti vyönsä ja hakkasi pojan.
–  Isä, älä lyö! Älä hullu lyö! huusin kauhistuneena.
Pojan äitikin yritti estellä, mutta pelkäsi iskuja, eikä mennyt väliin.
–  Tommonen sun isäs on, kun se on humalassa. Hans saa kärsiä.
Hans vaikeroi kipuaan. Minä itkin myötätunnosta ja päätin palata heti omaan kotiini Ouluun. Minä en halunnut tavata isääni enää koskaan.

Kerran, kun minulla oli jo oma perhe, isäni ilmestyi ovellemme työttömänä ja asunnottomana. Toinen vaimo oli ottanut avioeron, kun lapsia oli Hansin lisäksi neljä Erkin poikaa.
–  Voit asua meillä pari viikkoa, jos pysyt raittiina. Me emme käytä alkoholia.

Oli lämmin kesäkuu. Isäni ulkoilutti lapsiani ja oli heille mukava pappa. Ei kestänyt kahtakaan viikkoa, kun pappa jo karkasi kaupungille. Hän tuli takaisin iltamyöhällä hyvässä humalassa. Oli valoisa kesäyö, enkä päästänyt häntä sisään. Sanoin oven raosta:
–  Meillä ei asu humalaisia, et pitänyt lupaustasi. Sitten itkin julmuuttani.
–  Kyllä aikuinen mies Suomen kesäyössä tarkenee, aviomieheni lohdutti.

Kymmenen vuoden kuluttua koputtelin oville vanhassa purkutuomion saaneessa puutalossa Kemissä. Tovin odoteltuani oven avasi tomeran näköinen nainen.
–  Missähän huoneessa Erkki Eriksson mahtaa asua?
Rouva asuntolanhoitaja mittasi minua katseellaan. Hänen ilmeensä oli huolestunut.
–  Mene seuraavaan rappuun ja kato sieltä. En kyllä tiiä missä kunnossa se on.

Menin sisään toisesta ovesta. Vanhanaikainen porstua oli kuurattu ja siinä oli räsymatto, mutta siellä haisi home ja mätänevä puu. Koputtelin hämärässä eteisessä useamman huoneen ovia. Yhden takaa kuulin murahduksia ja örähdyksiä ja astuin sisään. Miehiä makasi tai istui vuoteillaan. Ikkunalaudalla, joka toimi jääkaappina, näkyi maitopurkkeja ja ruuan tähteitä. Iso huone oli äärimmäisen askeettinen; vain sänkyjä, pari pöytää ja pieni kaappi tai lipasto kullekin asukkaalle. Vanhan viinan, happaman maidon ja virtsan hajut tunkeutuivat nenääni.
–  Onko täällä Erkki Eriksson? kysyin ovella ja katseeni kiersi sängystä toiseen.

Sen läävän eräältä kapealta hetekalta nousi kumarainen, turvonnut ja epäsiisti mies. Hän oli minun isäni, entinen solakkavartaloinen akrobaatti. Tiesin hänen ryyppäävän ja asuvan muiden alkoholistien kanssa, mutta en ollut osannut kuvitella asunnon ankeutta ja hajua. Astuin huoneeseen ja menin tervehtimään isääni. Elämä näytti olevan hänelle raskasta jo aamupäivällä. Hän häpesi sitä, ja minua nolotti nähdä se.  
–  Mennään pihalle juttelemaan, hän sanoi käheällä äänellä ja laahusti ovelle.

Pihalla halasin isää, vaikka hän löyhkäsi vanhalta viinalta.  Kirpeä pakkassää virkisti häntä. Juttelimme niin kuin isä ja tytär puhuvat pitkän ajan kuluttua tavatessaan. Hän kyseli sisarusteni kuulumiset ja kertoi, että B-sarjan pojat käyvät usein tapaamassa häntä. Krapulassakin isä muisti kaikkien lastensa ja lastenlastensa nimet ja syntymävuodet. Lastenlapsia oli silloin neljä, hänen elinaikanaan heitä oli kaikkiaan kahdeksantoista. Ehkä hän eli mielikuvituksessaan lastensa rinnalla isänä ja isoisänä. Minulle jäi ikuiseksi arvoitukseksi se, miksei hän siihen todellisuudessa kyennyt. Hän oli yhdeksän lapsen biologinen isä ja yhden lapsen hän oli adoptoinut, mutta koskaan hän ei elättänyt tai kasvattanut aikuiseksi ainuttakaan lastaan. Me kaikki jäimme isättömiksi pieninä.

Nähtyäni isäni kurjuuden olin ahdistunut ja surullinen. Kun työmatkani suuntautuivat pohjoiseen, kävin tervehtimässä isääni. Vein hänelle kahvia, tupakkaa, makeisia ja mieheni vaatteita. Hän otti lahjani mielellään vastaan ja olisi halunnut rahaakin, mutta sitä en hänelle antanut. Joskus ihmettelin, kun en koskaan nähnyt hänen yllään viemiäni siistejä vaatteita. Myöhemmin tajusin, että isä oli myynyt ne saadakseen viinaa.

Joskus 1980-luvulla Erkki-isä oli vihdoin saanut kodin. Kaikkien pahalta haisevien yksinäisten miesten asuntoloitten jälkeen hän asui siistissä Niemi Niemelän vanhainkodissa Keminmaalla. Ystävällinen henkilökunta, hyvä ruoka, puhtaus ja rauhallinen kahden hengen huone mukavan kaverin kanssa oli isälleni todellinen elämänlaadun parannus.

Hänen huoneensa ikkunasta näkyi vuolaana virtaava Kemijoki, sen vihreät rantaniityt ja metsät. Hän katseli jokea, seurasi vuodenaikojen vaihtumista ja pikkulintuja lähipuissa. Hänen terveytensä ei enää kestänyt ryyppäämistä ja liikkuminenkin tuotti vaikeuksia. Ajatuksiltaan ja mieleltään hän oli entinen akrobaatti Erkki, suu hymyssä ja huumorinpilke silmissään. Hän oli vihdoinkin tyytyväinen elämäänsä.

Kesällä 1991 olin tapaamassa isääni Niemi Niemelässä. Puhelimme niitä näitä, ei ollut paljon asiaa. Hän oli levoton läsnäolostani ja halusi käydä tupakalla.
–  Käy vaan tupakalla, minä odottelen täällä, sanoin sovittelevasti.

Isä köpötteli tupakkahuoneeseen kolmihaaraisen kepin avulla. Minä istuin hänen huoneessaan ja lueskelin vierasvihkoa, johon vieraiden toivotaan merkitsevän käyntinsä. Se oli mukava muisto vanhukselle, mutta toimi myös henkilökunnalle informaationa ketä ja kuinka usein asukkaalla käy vieraita.

Luin sinikantisesta ruutuvihkosta oudon tekstin:
" Toiveeni on toteutunut. Kiitos, että sain nähdä sinut isä 50 vuoden iässä! Tyttäresi Ritva Orvokki” Alla oli osoite ja puhelinnumero Ritva M. Espoo.

Kas vain, ukolla on lehtolapsia! Hänestä sen kyllä uskon, ajattelin vähän huvittuneena ja kirjoitin osoitteen omaan almanakkaani.
Isä palasi tupakkahuoneesta ja näki, että luin vihkoa, mutta ei kysynyt mitään.
Minä avasin keskustelun:
–  Sinulle on ilmestynyt uusia lapsia vanhoilla päivilläsi. Onko niitä enemmänkin?
–  Noo, tämä oli semmonen mukava tappaus, minun armeija-aikanen saavutukseni Kuopiossa, isä tuumaili hampaaton suu virneessä, itseensä tyytyväisenä.

Isä sairastui syksyllä 1992 ja kuoli joulukuussa.  Hänen yhdeksän lastaan ja paras korsukaverinsa olivat saattamassa häntä viimeisellä matkalla sukuhautaan Keminmaahan. Vuosia pahoinpidelty Hans ei ollut mukana.

”Mun iisäin ooli sotamies, ja nuori kauniskin, joo viisitoistavuotisna hän aastui riivihin.” Minä lauloin kansakoulussa sydämeni pohjasta ja ajattelin komeaa viikinki-isääni, notkeaa akrobaattia ja ryhdikästä marssijaa sotilaan univormussa.

Todellisuudessa minun isäni oli ollut kaksikymmentäkaksivuotias aloittaessaan varusmiespalvelunsa syksyllä 1938. Hänet kotiutettiin korpraalina elokuussa 1939, jolloin hän oli saanut täsmällisyydestä, ahkeruudesta, huomiokyvystä, sotilaallisesta kehityksestä ja käytöksestä arvosanan hyvä. Hän ehti tavata kaunista äitiäni, rakastettuaan, muutaman kerran, kun hänet syyskuussa 1939 kutsuttiin takaisin armeijan leipiin, kertausharjoituksiin Kuopioon.  Sen jälkeen hänet määrättiin linnoitustöihin Viipuriin.

Sitten alkoi ankara talvisota. Isäni oli kovissa taisteluissa Kranaatinheitinkomppaniassa panssarinheittimen suuntaajana eturintamassa. Kun talvisota oli päättynyt, hänet kotiutettiin huhtikuun lopussa 1940.
Korpraali Erkki Erikssonilla oli jo ennen armeija-aikaansa Kemissä morsian, minun äitini. Kuopiossa lohduksi löytynyt kotiapulainen synnytti isäni tyttären kesäkuussa 1940. Pitkän kihlauksen jälkeen vanhempani, Erkki ja Laila, solmivat avioliiton heinäkuussa 1940. He olivat hyvin rakastuneita ja onnellisia. Laila oli jo silloin raskaana. Samana kesänä Kuopiossa syntynyt tytär, Ritva Orvokki, annettiin adoptoitavaksi.

Erkki-isämme kutsuttiin uusiin kertausharjoituksiin tammikuussa 1941. Kolmen viikon kuluttua Laila synnytti esikoistyttärensä. Kaksikymmentävuotias vaimo jäi yksin huolehtimaan vauvasta, kun uusi sota alkoi kesäkuussa 1941.

Kun tutkin näitä tietoja Suomen armeijan isästäni laatimasta kantakortista, tunnen syvää myötätuntoa vanhempiani kohtaan. Kortin mukaan isäni on ollut mukana viidessätoista taistelussa. Hän ajoi vielä saksalaisiakin maastamme taisteluissa Kuluntalahdesta Sodankylään joukkueensa varajohtajana. Isäni kotiutettiin 23.11.1944, mutta kotiin asti hän ehti vasta jouluksi. Minä olin silloin puolitoistavuotias, vanhin sisareni kohta kolme vuotta.

Sodista kertovia elokuvia katsoessani ajattelen, ”tuo voisi olla isäni”. Hän paleli, oli nälissään ja pelkäsi metsissä ja soilla. Hän ampui, tappoi ja raahasi haavoittuneita tovereitaan. Hän kirjoitti kirjeitä vaimolleen ja ikävöi perhettään. Hän tarttui viinapulloon, kun sellaisen näki. Hän huvitteli naisten kanssa, jos naisia oli lähettyvillä. Sillä tavalla hän kesti sodan ja palasi kotiin keho ehjänä, mutta mieli haavoittuneena. Hänen sotansa ei loppunut koskaan. Isäni taisteli muitten sotilaitten kanssa meille vapaan isänmaan.

Sota vei vaimoilta rakastavan puolison ja lapsilta perheestään huolehtivan isän. Meille sota-ajan lapsille ei kerrottu isiemme sotaretkistä. Kukaan ei sanonut, että minun isäni oli ollut kovissa paikoissa ja taistellut henkensä kaupalla. Me lapset tapasimme sodasta palanneen miehen, jolla ei ollut kunnon ammattia, mutta perhe elätettävänä. Hän sai tehtaalta pienipalkkaisen vuorotyön, tapasi sotakavereitaan, ryyppäsi ja oli humalassa väkivaltainen. Sellaisena minä tunsin isäni lapsena, muusta en voinut tietää. Nyt tiedän enemmän.  

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]