[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

    MANSIKKAHYYTELÖKAKKU

Toinen palkinto lukijaäänestyksessä 8 parhaasta Regina 3/13:ssa julkaistusta novellista

Jennillä oli kamala vessahätä. Hän oli koulun vessassa ja haki WC-pönttöä, johon voisi istua tarpeelleen. Kun hän avasi WC-istuimen kannen, pytystä alkoi ryöpsytä verta. Hän oli avannut jo monta wc-istuinta, ja niistä kaikista valui veristä vettä. Lavuaarien ja peilien edessä seisovat kauhistuivat ja siirtyivät pois verilammikosta. Jennin oli mahdotonta istua verta tulviville istuimille, eikä hän enää voinut pidättää. Se tuli hänestä lämpimänä, loputtomana virtana. Paine hellitti ja olo helpottui. Hän makasi kylpyhuoneen lattialla. Märät kaakelit olivat kylmiä.  Valkoisella matolla komeili mansikkakakku.

Jenni heräsi omassa vuoteessaan vilusta täristen. Unen tunnelmasta oli vaikea siirtyä todellisuuteen.
– Voi hitto, taas mä kusin alleni, Jenni noitui itsekseen.

Lakanat haisivat aikuisen väkevälle virtsalle ja märän pyjaman lahkeet tarttuivat sääriin. Jenni kokosi vuodevaatteet syliinsä ja vei ne kylpyhuoneeseen. Tämä oli varmaan viides kerta, kun hän kasteli vuoteensa painajaisunessa, vaikka hän ei koskaan lapsena pissannut alleen. Jenni oli nähnyt näitä kamalia unia siitä asti, kun se tapahtui. Ei, ei se tapahtunut hän teki sen. Se oli vahinko, vaikka sairaalassa, poliisilaitoksella ja käräjäoikeudessa hänelle vakuutettiin, että hän teki sen tahallaan.
Musertavinta oli nähdä äidin lohduton itku, ja kuulla hänen sanansa:
– Teit jumalattoman teon, et unoha sitä ikinä.
Eikä Jenni unohtanut. Hän ajatteli sitä joka päivä, ja kun hän lakkasi ajattelemasta ja nukahti, se tuli hänen uniinsa.

Jenni oli töissä kirkonkylän huoltoasemalla valtatien varrella.  Asiakkaita palveltiin aamu seitsemästä ilta kymmeneen seitsemänä päivänä viikossa. Kauppiaan lisäksi yrityksessä oli neljä tai joskus viisikin työntekijää. Kauppiaan rouva työskenteli kahviossa kunnes jäi äitiyslomalle ennen toisen lapsensa syntymää. Hänen tilalleen töihin tuli Pia, joka vuorotteli Jennin kanssa kahviossa. Tero johti huoltamoyritystä, pientä tavarataloa, josta sai kaikkea matkalla tarvitsemaansa. Polttoaineen myynti oli enää pieni osa liikevaihdosta.

Miehet hoitivat huoltamon myymälää ja palvelivat asiakkaita myös tankkauksessa. He osasivat vaihtaa autoihin lamput, asentaa uudet sulat tuulilasin pyyhkijöihin ja ratkaista monia muita autoilijan ongelmia.  Huoltamolla oli myös pesuhalli, johon asiakkaat jonottivat syksyn ja kevään loskakeleillä.

Huoltamolla kävivät kaikki Jennin sukulaiset, lapsuudenkodin naapurit ja entiset koulukaverit. Kylän miehet istuivat usein kahvilassa ja paransivat maailmaa kahvikupin tai olutlasin ääressä. Tuntemattomia olivat vain ohikulkumatkallaan kahville tai bensatankille pysähtyvät ammattiautoilijat ja kesäturistit. Asiakkaat pitivät reippaasta ja hauskannäköisestä Jennistä ja jäivät usein juttelemaan ja flirttailemaan hänen kanssaan. Jenni oli nauravainen, kaikille ystävällinen ja teki työnsä riperästi kahviossa. 

Iltavuoron jälkeen piti huoltamon myymälä ja kahvio vielä siivota, laskea kassa ja viedä rahat kasetissa pankin yösäilöön. Iltavuorosta pääsi kotiin vasta yhdeltätoista. Kun huoltamon tyttöjä pelotti rahalippaan kuljetus pankkiin niin myöhään, sovittiin, että Tero tulisi hakemaan kassan, kun Jenni tai Pia oli yksin iltavuorossa. Viikonloppuisin tyttöjen turvana iltavuorossa oli aina joku miehistä.

Sunnuntain paluuliikenne mökeiltä oli tuonut huoltamolle paljon asiakkaita. Jenni oli juossut kahvion ja keittiön väliä tauotta. Tero oli hoitanut myymälää ja pitänyt hauskoilla jutuillaan yllä mukavaa tunnelmaa. Moni kiireinen asiakas, kokonaisia perheitäkin, pysähtyi vielä juomaan munkkikahvit ja lähti jatkamaan matkaansa hyväntuulisina. Jenni ihaili kauppiaan luonnollista ystävällisyyttä ja tapaa palvella asiakkaita leppoisasti jutellen. Hän huomasi naisten katseiden viipyvän komeassa Terossa. Oikeastaan hänkin katseli Teroa salaa. Huoltamon värikäs työasu solmioineen ja lippalakkeineen pukivat miestä.

Eräänä iltana, kun ulkona satoi vettä ja asiakkaat loppuivat, Jenni pääsi siivoamaan puoli kymmeneltä. Tero laski kassaa ja Jenni pesi kahvion pöytiä. Tero otti vielä kupin kahvia, joi sitä hitaasti, huokaili päivän rasituksista ja katseli vaivihkaa Jennin touhuamista. Mies on väsynyt, kun ei sano mitään, Jenni ajatteli.       
Kun Jenni tuli suihkusta pukuhuoneeseen, Tero seisoi eksyneen näköisenä ovella.
– Mitä nyt? minä luulin sinun jo menneen, Jenni kiristi pyyhettä ympärillään.
– En jaksanu vielä lähtä, väsyttää niin pirusti.
– Ketäpä ei väsyttäis tällaisen päivän jäläkeen.
– Voisin viiä sut kottiin, kun sattaa.
– Kiitos, kyyti kelepaa, mun pyöräki on rikki.
– Ootan tuolla toimistossa, ei mittään kiirettä.

Jenni hyppäsi Teron autosta ja juoksi nopeasti kerrostalon ison pihan poikki omaan asuntoonsa. Hän muutti tähän yksiöön aloittaessaan lukion. Jennistä oli ihanaa kalustaa elämänsä ensimmäistä omaa kotia, johon kuului tilava huone, keittokomero ja kylpyhuone. Äiti antoi hänelle liinavaatteita, astioita ja kukkien taimia. Jenni ei viihtynyt lukiossa, mutta kukat kasvoivat hyvin hänen sievän kotinsa ikkunalla.

Jenni ei saanut mielestään Teron katsetta ja kosketusta. Kun hän istui autoon, miehen käsi viipyi hänen olkapäällään ja hipaisi hänen polviaan. Jenni nolostui ja veti takkia paremmin jalkojensa suojaksi. Ne olivat kevyitä, hyviä kosketuksia. Jennin mieleen jäi outo kaipaus, jota piti hätistellä pois ajatuksista, että saisi nukutuksi.
Jenni viihtyi työssään huoltamolla, eikä tullut hakeneeksi opiskelupaikkaa.

– Menen myöhemmin kauppaopistoon tai ammattikouluun. Haluan nyt elää, saada rahaa, asua omassa asunnossa, ostaa sieviä vaatteita ja vähän huvitellakin, Jenni selitti vanhemmilleen, kun lopetti lukion kesken.
Jenni oli usein töissä iltavuorossa, koska silloin ansaitsi enemmän. Vähän ennen sulkemista Tero tuli hakemaan kassan. Yhä useammin mies seisoi pukuhuoneen ovella odottaen Jenniä suihkusta. Siinä he silmittelivät toisiaan. Rakkaus syttyi huomaamatta. Halusta tuli pakahduttava, kestämätön. Lopulta he eivät jaksaneet vastustaa sitä.
He rakastelivat pukuhuoneen kovalla penkillä tai upposivat toisiinsa Jennin sievässä kodissa, äidin ostamien lakanoitten puhtaassa tuoksussa. Tero kävi Jennin asunnolla aamulla, päivällä tai illalla, milloin vain pääsi kotoa ja töistä livahtamaan. Vaaleanpunaiset ruusulakanat ällöttivät Teroa, mutta Jenni pesi ja mankeloi ne aina uudelleen heitä varten. Jenni oli rakastunut ja onnellinen, hän halusi sen jatkuvan ikuisesti.

Jenni leikki mielikuvissaan Teron vaimoa. Se oli turhaa toivoa. Jenni tiesi, että Tero ei ottaisi eroa vaimostaan Leenasta. Tero oli kiintynyt vaimoonsa ja rakasti lapsiaan. Huoltamoyritys oli molempien puolisoiden nimissä ja Leenan isä oli heidän lainojensa takaajana. Tero piti Jennin rakkauden perheensä lisäksi, ei vaihtoehtona.
Jenni eli päivän kerrallaan tulevaisuuttaan sen kummemmin miettimättä. Tero valloitti hänet yhä uudestaan ystävällisyydellään, huumorillaan, rajuudellaan ja hellyydellään, joita tuhlasi Jennille heidän lyhyinä yhteisinä hetkinään. Tero oli huumannut Jennin. Salainen suhde kiihotti häntä, se toi vallan ja omistamisen tunteen. Työtovereitten seurassa Jenni oli vetäytyvä ja hiljainen, mutta Teron seurassa hän puhkesi kukkaan, nauroi, hullutteli ja rakasti.   

Kesäloman jälkeen Tero oli hermostunut. Jenni ei heti myöntänyt itselleen, että Tero kohteli häntä liian rajusti, väkivaltaisesti. Alkuaikojen hellyys ja ilo olivat poissa. Eräänä elokuun alun iltana Jenni oli siivoamisen jälkeen suihkussa. Tero tuli yllättäen pesuhuoneeseen, sulki vesihanan ja painoi hänet lujasti märkää seinää vasten. Kaakeliseinä oli kylmä ja kova, Jenniä paleli.
– Älä täällä, mennään kämpille, Jenni vikisi.
Tero ei kuunnellut, hän piteli Jenniä kovin käsin ja sanoi rynkytyksen tahdissa:
– Mun on pakko mennä ommaan kottiin.
– Minuun koskee, älä hakkaa, Jenni aneli.

Kun Tero oli valmis, hän pesi kätensä ja lähti pesutiloista taakseen katsomatta. Jenni oli liimautunut märkää seinää vasten lituskaksi kuin paperinukke. Siinä hän seisoi, valutti Teroa ulos itsestään ja itki. Kukaan ei kuullut, eikä tätä häpeää voinut kertoa kenellekään.

Työtoverit olivat jo huomanneet heidän suhteensa ja Tero pelkäsi asian paljastuvan vaimolleen. Hän hermostui, muuttui ilkeäksi ja halusi päästä irti Jennistä. 
– Sinun on lähettävä täältä ennen kun Leena saa tietää. Hae opiskelupaikkaa kaupungin ammattikouluun, pääset varmasti. Minä kirjotan sulle hyvän työtodistuksen.

Jenni aloitti ammattikouluopinnot suurtalouslinjalla. Hän sai huoneen koulun soluasunnossa. Jokaisessa asuntolan kerroksessa oli yhteinen keittiö ja oleskelutila.
Kun koulu alkoi, Jennin kuukautiset jäivät pois. Johtunee varmaan muutosta ja koulun tuomasta jännityksestä, Jenni arveli, eikä huolestunut asiasta. Opiskelu toi uusia kavereita, paljon puuhaa ja ajateltavaa. Silti Jenni kaipasi huoltamoa ja yhteisiä hetkiä Teron kanssa. Hän oli tottunut salaiseen rakkauteensa, romanttisen unelmansa täyttymykseen. 

Jenni soitti Terolle, ja sai tylyn vastauksen:
– Älä soittele mulle. Meidän juttu on kerta kaikkiaan ohi, usko nyt hyvällä.
Jennin oli vaikea uskoa sitä. Hän toivoi, vaikka toivoa ei ollutkaan.
Tero ei soittanut koskaan, eikä vastannut hänen puheluihinsa.
Kun Jenni soitti Terolle myöhemmin uudestaan, puhelimeen vastasi Leena.
– Hei Jenni, mitä kuuluu? Leena kysyi iloisesti.
– Kysysin vain niistä lomarahoista, Jenni keksi hädissään.
– Minä olen palannut töihin, Leena visersi iloisesti. Olen maksanut sinulle kaikki jo aikoja sitten.
– No, minä katon vielä tililtä, ehkä se onki tullu.

Jenni sulki puhelimen.
Jenni oli hylätty, se särki hänen sydämensä. Koulutuntien päätyttyä Jenni sulkeutui huoneeseensa. Monena viikonloppuna solun tytöt ja pojat koputtivat ovelle ja vaativat häntä lähtemään mukaansa kaupungille. Aikansa murjotettuaan Jenni lähti porukoihin ja unohti murheensa. Hän oppi juomaan ja polttamaan tupakkaa, vaikka ne yököttivät häntä. Jenni halusi olla rento ja vapaamielinen. Hän halusi unohtaa Teron ja viime kesän.
Pete oli viipynyt Jennin huoneessa monesti aamuun asti. Eräänä lauantai-iltana diskossa vietetyt meluisat ja rajut juhlat jatkuivat vielä Jennin kämpällä. Sunnuntai-aamuna he nukkuivat pitkään. Pete heräsi ennen Jenniä ja katseli tämän vartaloa, jolta peitto oli luistanut lattialle.   
– Jumalauta, nainen, sähän oot raskaana, Pete ravisteli Jenniä hereille.
– Enkä ole, Jenni sanoi ärtyneenä ja onki peitettä lattialta.
– Tiiätkö itekkään miten pitkällä se on? Oot vetänyt viinaa ja tupakkaa, vaikka oot paksuna.  Voi perkele mikä akka!
– Mitä se sulle kuuluu, lähe lätkimään täältä!

Pete lähti, mutta se ei helpottanut Jennin heräämistä kylmään pyhäaamuun ja todellisuuteen. Jenni tiesi sen, mutta ei ollut myöntänyt sitä itselleen. Kaiken touhun ja juhlimisen aikana hän pystyi unohtamaan sen. Kun joku liikkui hänen nahkansa alla, hän uskotteli itselleen, että se on kasvain, joka voidaan leikata irti hänestä.
Jenni oli syksyn aikana joutunut hakemaan kirpputorilta isompia vaatteita. Hänen vartalonsa oli tullut tasapaksuksi, vaikka hän ei ollut juurikaan lihonut. Hän söi äärimmäisen vähän ja uskoi tupakan ja alkoholin hävittävän sen hänestä. Jenni ei ajatellut kohdussaan kasvavaa sikiötä elävänä lapsena, vaan pahana kasvaimena, josta hän halusi päästä eroon.

Iltaisin ennen nukahtamista Jenni tunsi sen liikkuvan. Silloin hän suunnitteli käskevänsä Teroa ottamaan sen ulos hänestä. Tero sen oli sinne pannutkin, oikein panemalla, ryskyttämällä pannut hänet paksuksi. Hän vihasi Teroa. Aamuun mennessä Jenni unohti asian, eikä ottanut yhteyttä Teroon. Kun Jenni näki Peten koulun käytävällä, hän käänsi aina päänsä pois, ettei kohtaisi tämän katsetta. Jenni sulkeutui yhä enemmän itseensä ja vietti illat yksikseen.

Ammattikoulussa Jennin kurssiin kuului täytekakun tekeminen. Oppilaan piti suunnitella ja valmistaa täytekakku, jonka kauneuden ja herkullisuuden opettaja arvioi. Jenni oli edellisenä päivänä paistanut kakkupohjan. Nyt hän valmisti kakun täytteeksi appelsiineista puristetusta mehusta kiisselin ja vatkasi runsaasti kermavaahtoa. Ne hän levitti kakkupohjille vuorotellen ja rakensi korkean täytekakun. Kakun koristeeksi Jenni asetteli pieniä pakastemansikoita ja valutti niiden päälle kuumaa, mansikkamehuun tehtyä sokerihyytelöä. Mansikat upposivat kirkkaanpunaiseen hyytelöön ja näyttivät vastapoimituilta ahomansikoilta. Jenni viimeisteli näytetyönsä pursottamalla runsaasti kermavaahtoa kakun reunoille. Hän oli hyvillään, kun opettaja kehui kakkua kauniiksi ja mehevän makuiseksi. Kakun maku selvisi, kun sen reunasta leikattiin pienet maistiaiset ennen koristelua.
Kakku pantiin jääkaappiin hyytymään, ja Jenni siivosi keittiön. Kiisselikattila oli tahmea ja keltainen, kannuun oli jäänyt punaista massaa. Hyytelösokerimehua oli valunut kakun reunoilta pöydälle ja kovettunut jäähtyessään kirkkaanpunaisiksi tahroiksi.
– Hyi, näyttää vereltä, huudahti joku työpöydän ohi kulkiessaan.
– Hyvän makusta, Jenni vastasi ja nuoli muovista kaapijaa suupielet punaisena. 
Jennistä oli mukavaa tiskata astioita onnistuneen näytetyön jälkeen. Hän päätti viedä kauniin kakun tuliaiseksi kotiinsa viikonloppuna, sillä oppilaat saivat ostaa tunneilla valmistamiaan tuotteita edullisesti.

Keskellä tammikuuta oli muutama päivä suojasäätä. Lumi suli suuriksi vesilammikoiksi koulun pihalle. Yön kirpeä pakkanen jäädytti lätäköt. Koulupäivän päätyttyä Jenni oli menossa pihan yli asuntolaan kantaen molemmin käsin täytekakkulaatikkoa. Satoi kevyttä pakkaslunta, joka kimalteli iltapäivän viistossa valossa. Jenni käveli napakasti korollisilla saapikkaillaan ja liukastui. Kaatuessaan hän nosti kätensä ylös ja varjeli kakkulaatikkoa.  Se irtosi Jennin käsistä ja liukui kauas jäisellä pihalla. Jäätikölle ripoteltu hiekka naarmi Jennin naaman, nenästä vuoti verta, ja polveen sattui. Jenni nousi kontalleen ja siitä vaikerrellen seisoman. Hän oli lyönyt kasvonsa ja mahansa jäähän.
Pari tyttöä käveli pihalla. He ottivat kakkulaatikon maasta ja toivat sen Jennille:
– Hei, tää kakku pysy ehjänä, vaikka teit oikean mahalaskun, toinen tyttö kiljui.

Jenni linkutti kämpälleen ja harmitteli rikkinäistä farkunpolvea ja veren vuotamista kaulahuivilleen. Pitkät naarmut kasvoillaan hän näki vasta peilistä.
Myöhemmin illalla Jennin vatsaan sattui. Hän makasi vuoteellaan ja kuunteli radiota, kun ei jaksanut mennä solun televisiohuoneeseen. Jenni nukahti vaatteet päällä, mutta heräsi pian kipuun. Ensin tuntui vain pientä pistelyä ja poltetta, sitten kipu koveni.
Hän nousi vuoteeltaan ja tunsi pissan valuvan pitkin sääriä.
– Hitto, mulla tulee housuihin.
Jenni ryntäsi kylpyhuoneeseen, ei ehtinyt pytylle.

Hän istui kylpyhuoneen lattialla ja riisui hitaasti märkiä farkkuja. Kipu vihloi alaselkää, mutta vaimeni välillä. Jenniä hengästytti, hän asettui makaamaan kylpyhuoneen lattialle. Valkealle matolle levisi punainen tahra. Nyt se tulee pois minusta, paha, joka on kasvanut mahassani. Olen tässä hiljaa ja annan sen tulla, Jenni ajatteli. Hän vaikeroi, mutta yritti olla äänetön, ettei kukaan solun asukkaista kuulisi.

Kun kipu hellitti, Jenni meni takaisin huoneeseen. Hän loikoili vuoteellaan hämärässä ja katsoi ikkunan takana leijuvia lumihiutaleita ja huurteisia koivuja. Hän halusi puhua jollekin, mutta ei keksinyt kenelle voisi soittaa. Kipu tuli taas. Jenni ajatteli äitiä. Kun häneen lapsena sattui, äiti oli aina lähellä.

Parin tunnin kuluttua Jennille tuli tarve ulostaa. Hän istui WC-pytylle. Siinä oli tukeva istua, ja hänestä vuotava verinoro valui suoraan pyttyyn. Sitten hän ei voinut enää pidätellä, hänen oli pakko ponnistaa kunnolla. Häneen koski ja teki mieli huutaa, mutta hän otti pyyheliinan hampaittensa väliin ja puri sitä, niin että ääntä ei kuulunut. Se mulskahti veteen, ja kipu hellitti. Jenni liukui pytyltä lattialle. Hän oli uupunut ja makasi siinä ihan hiljaa, kippurassa, kylpypyyhe posken alla. Häneen sattui kamalasti.
Jenni konttasi pois kylpyhuoneesta ja soitti Petelle:
– Apua, mä kuolen, musta tulee verta, Jenni uikutti.
Häntä kauhistutti veri, jota lillui valkeassa kylpyhuoneessa ja hyytyi punaisiksi lammikoiksi, kuin mansikat hyytelössä.
Pete tuli sisään ambulanssimiesten kanssa.
– Taitaa olla keskenmeno, tyttö on raskaana, Pete kuului sanovan.
Ensihoitajat nostivat verestä sotkuisen Jennin paareille.
Yksi miehistä meni kylpyhuoneeseen ja katsoi WC-pyttyyn.
– Täällä on lapsi, elävä lapsi, mies huusi ja onki sen verensekaisesta vedestä.
– Lääkäri tänne!
– Se ei hengitä, se on syntynyt kuolleena.
– Elvytä puhaltamalla, lääkäri käski, kääri vauvan pyyheliinaan ja yritti itsekin vielä puhaltaa siihen henkeä.
Jenni itki tyrskähdellen. Hän ei halunnut kuulla ensihoitajan ja lääkärin keskustelua kylpyhuoneesta, jonka oven hän oli sulkenut.
Ensihoitajat tutkivat Jennin ripeästi ja soittivat sairaalaan.
– Ei hätää, sinä selviät tästä, he rahoittelivat häntä ja sitoivat kiinni paareille.
Lääkäri asetti pyyheliinaan kiedotun vauvan Jennin jalkojen väliin, lämpöpeitteen alle. Sitten heitä vietiin huoneesta käytävään, rappusiin ja pihalla odottavaan ambulanssiin.  Jenni kuuli ambulanssin ujeltavan ja tunsi käärön jalkojensa välissä. Sairaalassa narkoosi vapautti hänet tuntemasta tai ymmärtämästä mitään.

Kun Jenni seuraavan kerran heräsi, hän näki ympärillään vakavia ilmeitä. Tästä hän ei voinut paeta unelmiinsa tai mielikuviinsa, niin kuin oli tehnyt viimeisten kuukausien aikana ammattikoulun soluasunnossa.  
Jennille kerrottiin tosiasiat ja häneltä vaadittiin vastauksia.
– Miksi sinä synnytit lapsesi vessanpyttyyn? lääkäri kysyi tiukalla äänellä.
– En minä lasta synnyttänyt, minusta tuli vain hyytynyttä verta.
– Se hukkui sinne, olisit voinut nostaa sen ylös vedestä.
– Minuun koski, en jaksanu nousta lattialta.
– Miksi et heti pyytänyt apua?
– Olin paniikissa, en ymmärtäny, Jenni nyyhkytti.
Lääkäri jatkoi keskustelua Jennin itkusta välittämättä.
– Se oli terve poikavauva, se syntyi elävänä, mutta tukehtui tai hukkui.
– Ei ollut, minä näin kylpyhuoneessa vain hyytelöityjä mansikoita.
– Raskautesi oli kestänyt 30 viikkoa, ja vauva painoi 1,6 kiloa.
– Ei se ollut lapsi, se oli verinen möykky. Minä tein koulussa mansikkahyytelökakun,  siitä kaikki punainen ja tahmea, Jenni huusi vihaisena.
Kukaan ei ymmärtänyt Jennin selityksiä, vaikka ne olivat hänelle totta.
Äitikin torui Jenniä naama punaisena:
– Hukutit lapsesi, pienen pojan, sitä et unoha ikinä!

Sairaalasta päästyään Jenni meni tyhjentämään soluasuntonsa. Huone oli sekaisin, kuivuneet viherkasvit roikkuivat ikkunalla. Vaikka joku oli siivonnut kylpyhuoneen, siellä oli vielä veritahroja. Jenni pakkasi vaatteensa ja muut tavaransa kasseihin. Vaaleanpunaiset ruusulakanat hän tunki mustaan jätesäkkiin kuolleitten viherkasvien ja muun roskan sekaan. Sitten Jenni avasi jääkaapin oven. Mansikkahyytelökakun kermavaahto oli kellastunut ja valunut lasihyllylle, mutta mansikat hohtivat verenpunaisina.

Jenniä kuulusteltiin poliisilaitoksella.
– Kuka on lapsen isä? kysyttiin monta kertaa.
– Ei ole lasta, eikä ole isää, Jenni intti, eikä katsonut poliisia silmiin.
– Jokaisella lapsella on isä.
– En minä tienny, minä luulin sitä kasvaimeksi, pahaksi minussa. Se oli verinen möykky ja putosi minusta.
– Sinua tullaan syyttämään oikeudessa lapsensurmasta tai törkeästä kuolemantuottamuksesta.
– En minä tahallani, olin kipiä ja häjissäni. 
– Siitä saa rangaistuksen.
– Minä rakastuin väärään mieheen.
– Niin sinä teit, poliisi sanoi ja katsoi Jenniä surullisin silmin. 

Jenni vietiin psykiatriseen sairaalaan, jossa hän sai olla monta viikkoa.
– Sinun pitää hakeutua terapiaan, psykiatri neuvoi ja hyvästeli Jennin osastolla. 
Äiti ja isä tulivat noutamaan Jennin sairaalasta kotiin. Automatka kesti kaksi tuntia, eikä isä sanonut sanaakaan koko aikana. Äiti yritti puhella niitä näitä. He ajoivat huoltamon ohi, Jenni käänsi päänsä, ettei näkisi sitä. Isä puristi rattia ja kiristeli hampaitaan.
– Leppäilet nyt vähän aikaa, tervehyt ja alotat sitten toisessa koulussa, äiti lohdutti.
Jenni muisti kuinka vanhemmat hakivat hänet sairaalasta silloinkin, kun häneltä oli leikattu umpisuoli. Siitä hän tervehtyi levolla.

Jennin piti odottaa lähes kaksi vuotta käräjäoikeuden päätöstä syytteestä ja tuomiota rikoksesta, jota ei ollut aikonut tehdä, eikä ymmärtänyt tehneensä. Rangaistusta hän kärsi joka päivä, sillä hän ei pystynyt tekemään työtä eikä opiskelemaan. Hänen sydämensä oli särkynyt jo silloin kun Tero hylkäsi hänet. Syvä masennus sai hänet kieltämään raskauden ja laiminlyömään itsestään huolehtimisen.
Kun synnytys käynnistyi, Jennin mieli suistui raiteiltaan niin kuin mansikkahyytelökakku jäisellä pihalla. Vasta rikoksen tehtyään Jenni pääsi terapiaan. Sen avulla hänen pitäisi selvitä tekonsa aiheuttamasta traumasta. Unohtaa sitä ei voisi koskaan.
Tero on hakenut lähestymiskieltoa Jennin isälle, joka vihansa puuskassa uhkasi tappaa Teron. Ei isä sellaista tekisi, mutta Tero pelkää.
– Antaa Teron nyt vaihteeksi pelätä, isä sanoi.
Seuraavan vuoden syksyllä käräjäoikeus tuomitsi Jennin rikoksesta. Jenniä ja hänen vanhempiaan loukkasi, kun kaiken häpeän päälle sanomalehti uutisoi asian: ”Törkeä kuolemantuottamus, uhri on hukkunut tai tukehtunut. Lisäksi oikeus katsoi, että syytetyn olisi pitänyt tarkistaa lapsen tila heti syntymän jälkeen ja pyytää apua asuntolassa olevilta henkilöiltä. Syytetty viivytteli avun pyytämisessä useita kymmeniä minuutteja, jolloin lapsi menehtyi. Syytetty tuomittiin käräjäoikeudessa puoleksitoista vuodeksi ehdolliseen vankeuteen, koska hän oli nuori eikä ollut aikaisemmin syyllistynyt rikoksiin."  
– Teit jumalattoman teon! kaikuu Jennin korvissa, kun hän laittaa lakanat pesukoneeseen. Ehkä ääni joskus vaimenee.
Kesäisin Jenni vie kukkia pienelle kummulle hautausmaan kiviaidan viereen. Vaikka hän muuttaisi toiselle paikkakunnalle, eikä enää veisi kukkia, hän ei silti unohda koskaan. Pieni vainaja seuraa häntä läpi elämän luurankona hänen kaapissaan.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]