[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistu kirjoituksia

Mato Matala

Mato Matalan ensimmäinen koti oli iso pahvilaatikko, jossa se asui ahtaasti siskojensa ja veljiensä kanssa. Juuri kun hän valitti puristuvansa hengiltä toisten keskellä, painoi joku heitä vielä tiukemmalle ja sulki laatikon kannen. Se vei viimeisenkin valonpilkahduksen laatikkokodista. Tuli ihan hiljaista. Kaikki keskittyivät kuuntelemaan mitä nyt tapahtuisi. 
Pimeydestä säikähtänyt Mato Matalakin lopetti narinansa ahtaudesta ja ajatteli, että ilman valoa on oikeastaan hyvä olla lähellä toisia. Hän tunsi sisarustensa vartalot omalla ihollaan ja tiesi, että olisi heidän suojeluksessaan.

He aistivat olevansa liikkeellä taloineen kaikkineen. Kohta he huomasivat, että laatikkokotia kuljetettiin kärryillä tehdashallissa. Pian he olivat kuorma-autossa. Sen tiesi niistä kovista äänistä, jotka tulivat, kun laatikko paiskattiin autoon ja auton metalliovet suljettiin rämisten. Siskot ja veljet kuiskivat toisilleen.  Joku heistä oli kokenut tämän edellisessä elämässään kangaspakkana ja muisti, ettei kannattanut hätäillä.

- Hei kaikki talomme asukkaat, älkää valittako, toivokaa! Aina kun meitä liikutellaan, on toivoa.
- Nyt me olemme menossa kohti päämäärää, julisti joku edellisen puheesta rohkaistuneena.
- Mitä päämäärää? Minä luulin, että vihreät pehmolelumadot saavat luikerrella rauhassa lämpimässä kodissaan. Miksi meitä viedään ryminällä jonnekin?
- Etkö sinä, Mato Matala, tiedä miksi olet olemassa?
- En tiedä, kukaan ei ole kertonut ja synnyin ihan vasta.
- Maailmaan ei kukaan synny ilman tarkoitusta.  Sinä olet toivo monesta hyvästä. Tehtaan työntekijä sai palkkansa, autonkuljettajakin saa maksun kuljetuksestamme. Sitten tulee kauppias, jonka on ansaittava asettaessaan meidät näytille myymälässään.
- Enkö minä saakaan luikerrella pehmoisten kavereitteni kanssa?
- Sinut on tehty lapsia ja lohdutusta kaipaavia aikuisia varten. Olit tässä laatikossa odottamassa siskojasi ja veljiäsi. Kun meistä tuli tarpeeksi painava määrä kuljetettavaksi kauppaan, päästiin liikkeelle.

- Haluaisin tietää, paljonko painaa vihreä luikerteleva toivo?
- Sitä pitäisi katsoa rahtikirjoista, mutta kukaan meistä ei osaa lukea.
- Ei paino ole tärkeä asia, kun on syntynyt toivoa antavaksi pehmoleluksi.
- Miten minä, vihreä luikerteleva Mato Matala, voin antaa toivoa ihmisille?
- Meidät pehmolelut valmistetaan tehtaassa monista materiaaleista. Vartalomme ja ihomme ovat pehmeitä, jotta herkät lapset ja toivoa tarvitsevat aikuiset kokisivat iloa meitä hyväillessään. 

Kuorma-auto pysähtyi ja pehmolelut vaikenivat. Heidät vietiin myymälään ja laatikon kansi avattiin.
- Hui, kun häikäisee!

Valo tunki laatikkoon ja ihmisen kädet vapauttivat heidät pimeästä ahtaudesta. Mato Matala pääsi avaraan myymälään.

Parin päivän kulutta lapsi huusi kirkkaalla äänellä:
- Äiti kato, Mato Matala, minä haluan tuon, saanko?
Hänet siirrettiin ostoskärryyn. Sitten hän kulkeutui nopeasti kassatiskin kautta pienen pojan tiukkaan halaukseen. Illalla poika asetteli hänet sänkyynsä. Vihreä Mato Matala luikerteli pojan lämpöiseen kainaloon. Unilelun on tiedettävä miten asettua, kun lapsen pitää nukahtaa.
- Voisin vaikka muuttaa tänne kokonaan, Mato Matala tuumasi ja sulki silmänsä.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]