[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

KAHVITAUKO

Senja kurkkii ikkunasta huolestuneen näköisenä. Tammikuinen pakkaspäivä on hämärä, maisema liikkumaton. Puiden oksilla kimaltelee kevyttä pakkaslunta. Pihoilla ja teiden varsilla on korkeat kinokset. Ihmisiä ei näy ulkona näin kylmällä ilmalla, lapsetkin ovat kouluissaan ja pienimmät sisällä.
-  Sielä on kova pakkanen, ulukotyöläisille tullee kylymä.

Senja sanoo sen puoliksi itsekseen, ohimennen. Jotakin tehdäkseen hän pesee juuri puhdistamaansa kahvipannua uudelleen. Pannu on pieni ja sievä, korkeintaan puolen litran vetoinen, käyränokkainen. Sen kuparikylki kiiltää aina hyvän emännän hoivassa.
Ikkunan takana pyrähtelevät talitintit, joille Senja on jo tänään jakanut eineen. Ne tietävät tulla hänen lintulaudalleen, jossa on ruokaa koko talven. Senja rakastaa lintuja ja lapsia. Häneltä riittää aina pieniä herkkuja ja ystävällisiä sanoja pihan lapsille ja pikkulinnuille sukuun tai lajiin katsomatta.

Senjan katse tavoittaa tiellä kulkijan. Hymy leviää kasvoille, kun hän napsauttaa sähkölevyn päälle. Presidentti-paketti on valmiiksi avattuna, sen vieressä kahvimylly ja lusikka. Pyöreälle pöydälle on katettuna puhdas pöytäliina ja ohuet posliinikupit. Vadilla on muutama siivu pullaleetaa ja keksejä.

Ovikello soi. Senja kipittää avaamaan oven.
-  Tässäpä olis postia, ei oo postiluukussa ruttaantunu.
-  Kiitos, kiitos! Onko rakkauskirjeitä?
-  Rouvalle näyttää olevan, teille ei tällä kerralla, jospa huomenna.
-  Miten postipoika tarkenee, kun on näin kylymä?
Senja katsoo ujosti postinkantajaa ja kysyy kuin olisi juuri saanut idean.
-  Soppiiko tulla kahaville vähä lämmittelemään?
-  Kiitos vaan, kyllähän se näppejä nipistellee ja varpaita. Teen tämän kadunpään loppuun ja tulen sitten.

Senja palaa huoneeseensa, kaataa Presidenttiä kahvimyllyyn ja jauhaa rivakasti. Kahvi ratisee myllyssä iloisesti ja sen tuoksu leviää eteiseen asti. 

Postiljooni palaa pian, pudottaa puoliksi tyhjenneen postilaukkunsa eteiseen ja riisuu takkinsa naulakkoon. Saappaansa hän on puhdistanut huolellisesti ulkona ja pyyhkii niitä vielä eteisen mattoon. Peilin ohi kulkiessaan hän sipaisee tukkaansa taaksepäin ja ottaa naamalleen ystävällisen hymyn. Sitten hän astuu Senjan kauniiseen huoneeseen ja katettuun pöytään. Tunnelma on lämmin, kodikas, melkein harras.
-  Tuleehan nuori rouvakin kahaville?

Postiljooni kysäisee vaivautuneena, sillä hän häkeltyy Senja-neidin seurassa, vaikka he ovat juoneet yhteisiä päiväkahveja ennenkin tällaisina pakkaspäivinä. Nuori rouva tietää, että hänellekin on katettu, mutta hän kursailee vielä keittiössä omissa askareissaan.
-  Tule nyt, olen jo kaatanut kuppiin!

Senja kätkee ujostelunsa emäntänä touhuamiseen. Hän kipsuttelee viemään pannun takaisin sähkölevylle ja istahtaa sitten pöytään.

Kun ensimmäinen kupillinen on nautittu, alkaa juttu luistaa luontevasti. Kysellään kuulumiset ja päivitellään ilmoja. Lasketaan leikkiä rakkauskirjeistä, joita olisi niin mukava saada. Useimmat postissa tulevat kirjeet ovat laskuja tai muuta tavallista postia, mutta tässä leikissä ne annetaan ja otetaan vastaan rakkauskirjeinä.
-  Kyllä sinun pittää tuua meille parempaa postia, kirjota vaikka itte!
Naiset kerjäävät ihan totisina.

Postinkantaja lupaa kirjoittaa ensi viikolla molemmille naisille, jos näille ei tule muuta postia. Nauretaan yhdessä. Postiljooni vilkaisee kelloaan ja nousee pöydästä vastahakoisesti.
-  Kiitos nyt vaan, kahvitauko on pietty, pitänee lähtä etteen päin.

Talvinen päivä on entisestään hämärtynyt, pakkanen kirii. Mies astelee reippaasti lumista katua. Laukussa on vielä vähän jaettavaa. Postit ja hitusen hyvää mieltä on taas kerran kannettu Karjasillalle.

Tämä kahvitauko pidettiin tammikuussa 1967 Oulun Karjasillalla.

Henkilöt:
Neiti Senja Nissilä, noin 60-vuotias oululainen torikauppias, joka myi kaloja avotorilla Toppilassa keväästä syksyyn. Hän oli kotosalla talven kylmimmät kuukaudet. Senja asui alivuokralaisena nuoren parin, 3 h + keittiö, asunnon yhdessä huoneessa. Hän oli hyvin herttainen ihminen. Kuparisessa kahvipannussa keitetty "böönäkahavi" oli hyvää ja hänelle hyvin tärkeä. Kaikki tärkeät asiat tapahtuivat kahvikupin äärellä.

Pannun lisäksi Senjalla oli oma puinen kahvimylly, jolla böönit jauhettiin juuri ennen kahvin valmistamista. Kahvimylly ja kuparipannu hänellä oli jo sotavuosina, kun hän palveli saksalaisia aseveljiä keittiöapulaisena Oulussa yli kolme vuotta. Hän kertoi usein siitä ajasta.

Minä olen kertomuksen "nuori rouva", asumme samassa huoneistossa. Olen juuri jäänyt työstä pois odottamaan esikoiseni syntymää. Olin Senjalle "esiliinana" näillä kahvikutsuilla.

Postinkantajan, noin 50-vuotia, nimeä en koskaan tiennyt. Hän kantoi postia meille monta vuotta. Hän joi meillä monet kahvit. Välillä minä keitin kahvin, kun on tapana vuoroin vieraissa käydä.
Aina kovalla pakkasella pannu oli kuumana postinkantajalle ja muillekin kulkevaisille, se oli ajan tapa.

Kirjoitukseni on käytettävissänne arkistointiin ja tutkimuskäyttöön.
Oulussa 29.02.2003

 

Pirkko Mattila


[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]