[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia 

JÄNISPAISTI

Eräänä myöhäissyksyn iltana Eero ajoi autollaan Hailuodossa mökkitieltä päätielle. Oli vähän pakkasta, mutta lunta ei ollut vielä maassa. Yhtäkkiä metsästä juoksi tielle joku. Auton valokeila pyyhkäisi sitä, ja kuljettaja jarrutti säikähtäneenä. Kuului kopsahdus ja se jäi tielle. Oliko se koira, kuinka sen kävi?

Eero meni tielle katsomaan. Se oli jänis. Siinä se makasi, ei liikahtanutkaan. Pyssytön metsästäjä haki puukon ja meni tien sivuun. Veret vitikkoon ja jänis autoon. Miehellä oli kiire, ettei myöhästyisi autolautalta. Vasta kotona hän tarkemmin tutki helpon saaliinsa. Se oli isokokoinen jänis, joka oli kuollut törmätessään autoon, mutta lensi samalla tien sivuun, eikä jäänyt auton alle ruhjoutumaan.

Eero nylki sen ja pani viileään varastoon roikkumaan, niin kuin metsämies saaliilleen tekee. Jänis pakastettiin ja syötiin seuraavana pääsiäisenä. Se maistui hyvältä, eikä lihasta löytynyt yhtään haulia. Yleensä tämä pyssytön luonnonystävä vain ruokkii eläimiä.

Valkoiset puput ovat herttaisia keväisellä hangella. Ne tulevat syömään haavan kuorta ja kuivaa heinää. Eero huolehtii, että heinä on sadekatoksen alla ja haavan rungot oikeaan aikaan kaadettuja. Jänikset tulevat niin lähelle mökkiä, että voimme talvi-iltoina seurata niiden kokoontumista. Ne eivät pelkää kirkasta ulkovaloa, mutta pienikin rapsahdus hätistää ne metsän kätköihin. Maaliskuulla ruokaa tarvitsevat etenkin äitipuput, jotka kasvattavat lapsiaan pyöreässä vatsassaan.

Olemme jo 15 vuotta ruokkineet jäniksiä, oravia, kärppiä ja kaikenlaisia lintuja mökillämme. Kuukkelit tulevat norkoilemaan ruokaa heti, kun ensimmäiset savut tuprahtavat piipusta taivaalle. Pian lintulaudan antimista tietävät tiaiset ja muutkin pikkulinnut. Tikkapariskunta tulee parin päivän viiveellä. Kun talviruokinta on säännöllistä, eläimet tulevat ilahduttamaan ruokkijoitaan. Oravat ja hiiret tuppaavat jo liian tutuiksi ja ovat monena vuonna asettuneet taloksi mökkimme lämpimälle vintille. Kun mökki on tyhjillään, hiiret juhlivat koko talossa. Pipanoita löytyy alkutalvesta joka paikasta. Joku onneton erehtyy hiirenloukun juustopalallekin.

Olemme viettäneet monia mukavia hetkiä eläimiä tarkkaillen. Jos ruokaa ei ole parvekkeen pöydällä tai lintulaudalla, orava tulee ikkunalaudalle ja koputtaa ikkunaan. Kesällä emo opetti poikasetkin sieppaamaan pullapalan parvekkeen pöydältä. Itse se istua kökötti hirren päällä ja piti vahtia.

Kärppä on hyvin kaunis eläin. Se on hoikka, pitkävartaloinen, kesällä ruskea- ja talvella valkoturkkinen nisäkäspeto. Pää on aina pystyssä ja mustat nappisilmät valppaana. Pikkujaloillaan se liikkuu uskomattoman nopeasti ja hiljaa. Hampaiden ja niskan voimillaan se vetää itseään suurempaa saalista.

Kärppä näyttäytyi meille rakennuskesänä monta kertaa. Se yritti varmasti kertoa, että me tunkeuduimme sen tontille, mäelle, jossa oli paljon hyviä saaliskoloja. Sama kärppä kävi hakemassa kalan ja lihan jätteet lintulaudalta kahdeksan vuoden ajan. Kesällä se sieppasi onkikalat parvekkeelta, niin että näimme vain kalojen katoavan, mutta vikkelää kärppää emme ehtineet nähdä.

Sitten meni pari vuotta, ettei kärppä enää ilmestynyt puhdistamaan lintulautaa. Hiiret lisääntyivät, kun tontin poliisi oli poissa. Arvelimme sen kuolleen, sillä emme tiedä miten vanha se oli meidän tultuamme sen reviirille taloamme rakentamaan. Eiväthän pienet nisäkkäät kovin vanhoiksi voi elää, vaikka ihmeen sitkeitä ovatkin.

Eräänä syksynä, vähälumisen lokakuun pakkaspäivänä, näimme toisen, vähän pienemmän kärpän hakemassa juuri perkaamiani muikkuja parvekkeelta. Otin valokuvia sukkelasta ruokavieraastamme, joka kävi muikkukulholla monta kertaa. Kärpän piti kurkottaa syvään astiaan irrottamaan vähän jäätyneitä kaloja. Kun se sai muutaman kalan hampaisiinsa, se juoksi piilottamaan saaliin rinteessä oleviin koloihin ja puiden juurien alle. Se palasi hakemaan uutta saalista niin kauan että astia tyhjeni. Me taisimme syödä sinä päivänä säilykekalaa.

Olen kiintynyt näihin luonnonvaraisiin eläimiin. Löysin erään taiteilijan tekemän villasta huovutetun taulun, jossa on vaaleansinisellä taivaalla valkeita pilvenhahtuvia ja valkoisella hangella kolme valkeasta huovasta leikattua iloisen näköistä jänistä. Keltainen kuu viimeistelee työn. Aina kun herään mökillä, näen ensimmäiseksi tämän hauskan taulun.

Talvella odotan makuuhuoneemme ikkunan alle iltaisin tulevia eläviä jäniksiä. Joku ehdotti, että ottaisimme kunnon paistit näistä ruokailijoista.
– Emme voisi syödä elättijäniksiämme, sanoimme yhteen ääneen.
– Minä en ole koskaan ampunut yhtään eläintä, vakuuttaa Eero. Hän kertoo mielellään juttua, kuinka hän sai jänispaistin ilman pyssyä.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]