[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaisemattomia kirjoituksia

YSTÄVÄT

–  Tyttö, tyttö, kiljuu Pihla ja hyppii sohvalla ikkunan edessä.

Lumiselle pihalle on ilmestynyt terhakkaasti pulkkaa vetävä, punaiseen haalariin pukeutunut lapsi. Näkymä saa vauhtia Pihlaan. Hän hakee ulkovaatteitaan, pistää jalat saappaisiin ennen kuin muita vaatteita on ehditty pukea, on innoissaan ulos lähdöstä.
–  Hei, minä olen Katja, alakko nää mua? kysyy punahaalarinen.
Pihla nyökyttelee innokkaasti ja hänen silmänsä loistavat.
– Mikä sinun nimi on?
– Pihja, vastaa tyttö, joka ei puhu vielä oikein hyvin.

Edellisenä yönä on satanut hyvin pehmeää lunta. On kirpeä pakkaspäivä. Aurinko kimaltelee puhtaalla koskemattomalla hangella ja mökkitiellä, johon kukaan ei vielä ole tehnyt jälkiä.

Lapset istuvat pulkkaansa ja laskevat jyrkkää mäkeä. Katjalla on jo rutiinia, hän osaa vartalollaan myötäillä ja pitää muovikelkan tiellä. Mummi hillitsee narulla Pihlan pulkan vauhtia. Molemmat tytöt kipittävät aluksi mäen ylös, mutta muutaman laskun jälkeen he haluavat istua pulkassa. Kahden lapsen vetäminen mäen päälle on rankkaa puuhaa, joten mummi pyytää tyttöjä välillä kävelemään.

Lumivallit ovat puhtaan valkoiset ja houkuttelevat lapset kiipeämään hangelle.
–  Tehdään enkelin kuvia, innostuu Katja.

Hän heittäytyy pitkälleen ja  heiluttelee vimmatusti käsiään ja jalkojaan pehmeässä lumessa. Tämä leikki sujuu hyvin Katjalta, mutta pientä Pihlaa pitää vähän auttaa. Mummi nakkaa tytön puhtaalle lumelle, vispaa tämän käsillä enkelin siivet ja jaloilla enkelin leveän hameen. Pihla nauraa makeasti. Sitten mummi nostaa haalarin rinnuksista tytön ylös, niin että voidaan yhdessä katsoa enkelin kuvaa lumella. 

– Enkeli, enkeli!
Tytöt kiljuvat ja lumi pöllähtää pehmeästi heidän ympärillään.

Katjakin pitää heittää lumeen ja nostaa ylös niin ettei enkelin kuva rikkoonnu. Mummi ei enää jaksa laskea kuinka monta enkeliä vartioikaan mökkitietä.

Taas viilletetään alas. Katja pysyy kelkassaan joka kerta kauemmaksi tiellä. Pihla istuu jäykässä talvihaalarissaan kädet sivulle sojottaen. Vauhti tulee niin kovaksi, ettei mummi pystykään juoksemaan pulkan rinnalla, vaan irrottaa narun ja antaa pulkan mennä. Pitkän liu´un jälkeen kelkka törmää tiensivun lumivalliin ja kupsahtaa nurin. Hädissään mummi juoksee lapsen luo.

Pihlalla on naama lumessa, huulesta tulee vähän verta ja hän itkee säikähtäneenä.
– Voi rakas, tällaista se hauskanpito on, itku pitkästä ilosta.
Mummi sulkee lapsen syliinsä, pyyhkii huulet verestä ja kasvot kuiviksi. Sitten hän asettelee pikkuisensa pulkan lämpimälle taljalle ja lupaan vetää mäen päälle.

Katja tulee lohduttamaan. Hän katsoo kauniisti pientä ystäväänsä ja kysyy:
– Montako vuotta sinä olet?
– Kakki vuotta. Kakkua, selittää Pihla syntymäpäiväänsä ja unohtaa äskeisen haaverin.
Katja kiskoo kintaan kädestään ja ottaa vielä lapasenkin pois voidakseen ylpeänä näyttää kolmea sormeaan ja ilmoittaa ikänsä:
– Tre år, minä olen tre år.

Tytöt katsovat toisiaan hymyillen, talvipäivään syttyy neljä kirkasta tähteä. Kahdet sinisilmät ovat löytäneet toisensa, on löytynyt ystävä. Yhteisymmärrystä ei haittaa vaikka Pihlan sanoista jää kirjaimia pois ja Katja kertoo ikänsä ruotsinkielellä, jota isä puhuu hänelle kotona. Tytöt ymmärtävät toisiaan täydellisesti. 

Kun ollaan oltu raikkaassa pakkassäässä yli tunti, ehdottaa mummi sisälle menoa.
– Mennään meille leikkimään, sanoo Katja ja halaa Pihlaa.
Mummi yrittää houkutella Pihlaa kotiin syömään ja siirtää leikkituokiota myöhemmäksi.
– Eikkimään, eikkimään! Pihla toistelee.

Käsi ystävän kädessä pienet jalat kipsuttavat tomerasti naapuriin päin. Katse on onnellinen ja leuka päättäväinen. Me olemme ystävät.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]