[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaisemattomia kirjoituksia      

 

Souda hiljaa sielun maisemassa

Heleä kesäpäivä joella on lämmin ja hiljainen. Vain muutama pikkulintu sirittää rannan lehvistön suojassa. Vene kulkee äänettömästi myötävirtaan. Katselen veneestä alas veteen, joka on niin kirkasta, että näen joen pohjaan asti. Pikkukalojen parvet liikkuvat vedessä vikkelästi ja kivien välissä loikoo pari isompaa kalaa. Vedessä huojuvat heinäkasvit ovat lujasti kiinni hiekassa, ja niiden hennot kukinnot kelluvat virran mukana veden pinnalla.

Rakkaani soutaa venettä tasaisin, verkkaisin liikkein. Aurinko leikkii veden kalvossa. Rantakaislikosta jokeen pulahtaa sorsapoikue, kuusi untuvikkoa ui jonossa emonsa perässä. Etenemme ihan hiljaa, ja piisamikin uskaltautuu uimaan. Juuri kun olemme ohittamassa saarta, tiheä lepikko rysähtelee ja hirvi ilmestyy rannalle. Ehkä se häiriintyi veneestä, kun ei tullut veteen. Me jatkamme matkaa hitaasti soutaen, vaikka veneessä on perämoottorikin.

Olen onnellinen, sanattomaksi mykistynyt joen kauneudesta, taivaan heleästä sinestä, pehmeästä lämmöstä ja hiljaisuudesta. Hymyilen soutajalle. Hän vastaa katseeseeni sanomalla ”rakas”, ja laskee airot veteen äänettömästi. Muutama päivä erämaamökissä puolison kanssa auttaa unohtamaan arjen kiireet ja huolet. Joki, tunturit sen takana, hiekkarannat joen suvannoissa ja metsä kaiken kauniin suojana jää ikuisesti mieleeni. Siellä ihminen on osa luonnon kiertokulkua, pieni, paljas ja haavoittuva.

Kun palaamme takaisin veneretkeltä, ohitamme joen leveän suvannon. Sen toisella rannalla on vaaleaa, ohutta hiekkaa, jota aurinko on lämmittänyt koko päivän. Kun olemme sen kohdalla, hiekalle kävelee komeasarvinen valkea poro. Se on kuin ilmestys isoine kruunusarvineen. Se asettuu hiekalle lepäämään kruunupää pystyssä, meistä välittämättä.

Illalla käymme kokemassa verkot. Aurinko laskee, se punaa hiekkarannan, jossa valkea poro yhä makaa ylväänä, liikkumatta. Me paistamme saaliskalat, syömme ja saunomme. Kuuntelemme kesäyön hiljaisuutta niin kauan, että ensimmäiset linnut heräävät.

Tunturit, vaarat, metsä, erämaajärvi, joki ja niissä elävät eläimet oli niin koskettava kokemus, että siitä tuli minun maisemani. Sen ajatteleminen auttaa nukahtamaan illalla ja unikuviin se tuo auringon kilon ja onnellisen tunnelman.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]