[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaisemattomia kirjoituksia    

Helppo keikka

Pudasjärvellä aurinko paistoi jo toista päivää, vaikka elettiin vasta toukokuuta. Zorron eteen oli matalalla lauta-aidalla aidattu patio. Siinä oli muutaman pöydän ja kevyen kesätuolin anniskelualue janoisille auringonpalvojille. Joutilaita kertyi terassille jo päivällä, sillä kaupungissa oli paljon työttömiä.

Mara oli tullut äitienpäiväksi lapsuudenkotiinsa. Nokia oli irtisanonut hänet, eikä Oulun komeaan lasipalatsiin ollut enää paluuta. Mara antoi auringon lämmittää kalpeaa naamaansa ja tilasi toisen tuopin.
– Terve mieheen! Lapsuudenystävä ja koulukaveri Heka läpsäytti Maraa riskisti olkapäälle ja istahti pöytään.
– Miten soot kylillä arkena, ennen olit ajossa viikonloppunaki?
– Ei oo ajoja, firman autot seisovat.
– Perkele tätä lammaa! Mullakaan ei oo ennää töitä, päivärahoilla kaljottelen.
– Ei tipu päivärahojakaan pienyrittäjälle, mutta yhen tuopin voin ottaa.
– Otetaan murheeseen, minä tarjoan!

Aurinko kiertyi ravintolarakennuksen taakse ja pojat siirtyivät sisätiloihin.
– Näläkäki tässä tullee, syyän jottain.
– Täälä onki paras ruoka ja isot annokset, Heka kehui.

Syöminen selvitti vähän kaljahuuruja poikien päistä. Naiset oli jo puhuttu ja mieli palasi työttömyyteen ja rahahuoliin.
– Jottain pitäs keksiä.
– Ookko nää lotannu tai käyny raveissa?
– En kuule viitti niihinkään viimisiä eurojani tuhulata.
– Joo, markettien ykskätisetki vievät enemmän ku antavat, joten ei niilläkään firmaa pelasteta.
– Jottain järeämpää rahahannaa pitäs päästä ravottammaan, Mara mietti ääneen, mutta ei keksinyt ratkaisua.

Miehet tyhjensivät hiljaisina kolpakot. Alakuloinen Mara maksoi laskun.
Heka kiitti tarjoulusta ja ehdotti:
– Mennään meille kahaville, mulla on saunakamarissa ”isännän hätävara”. Voit jäähä sinne yöksi.
– En taija, äiti oottaa ja valavoo.
– No, ilimota sille että jäät meille.

Hekan vaimo keitti kahvit ja tarjosi marjapiirakkaa. Puheltiin niitä näitä ja katsottiin televisiouutiset.
– Jääkää molemmat yöksi saunakamariin, mulla on aikanen ylösnousu.

Maija antoi heille vuodevaatteet ja läpsäytti miestään leikkisästi takapuolelle. 

Saunarannassa aurinko paistoi viistosti järven vastakkaiselta rannalta ja teki veteen punertavaa siltaa. Heka löysi isännän hätävaran ja korkkasi sen. Vesirajan lehtipuut olivat vasta hiirenkorvilla. Miehet istuivat saunan rappusilla ja nostivat lasejaan:
– Ikuselle ystävyyelle!  

Juominen ei poistanut rahahuolia, mutta antoi mielikuvitukselle vauhtia. Pullo tyhjeni ja kostea viileys ajoi heidät sisälle saunakamariin.
– Luovuutta, perkeleen insinööri, keksi jottain, Heka patisteli Maraa.
– Täälä ei voi mittään bisnestäkkään tehä. Vettä, pusikkoo ja vitusti sääskiä.
– Tehhään heleppo keikka, voitais löytää ainakin kunnon viinaa.
– Ookko nää tosissas? Siellä rekkakoulussako opit keikkaileen?
– Tiiän yhen varakkaan miehen talon, joka on pitkään ollu asumaton. Sen omistaja, Erkki käy paljo ulukomailla. Se on varmasti taas Thaimaassa.
– Mistä tiijät, vaikka olis jo tullu kottiinsa?
– Olen siitä ohi kulukenu, enkä oo miestä pitkään aikaan Zorrossakaan nähäny. Kehu kerran, että naisen sieltä hakkee, kun sen vaimo lähti.  
– Jos se onki kotona?
– Sitä parempi, soitetaan ovikelloa ja mennään kyllään. Erkki on reilu jätkä, se tarjoo meille kunnon konjakit.

Pojat ajoivat kaupungin toiselle laidalle. Omakotitalon tontin reunoilla kasvoi tuuheita kuusia ja muutama lehtipuu. Pihaa ei ollut haravoitu syksyn lehdistä. Valoisassa yössä he erottivat hyvin verannan molemmilla pieneen lehteen puhjenneet pihlajat. Niiden tuoksu sekoittui mädäntyvien lehtien hajuun, kun he kahlasivat pihapolulla.

Heka soitti ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan.
– Mä arvasin, ettei se oo kotona.
– Katotaan mistä päästään helepoimmin sissään, Mara innostui.  
He olivat taas kymmenvuotiaita, jotka hämärinä kesäiltoina seikkailivat lähitalojen pihoissa. He seurasivat tyttöjä niin, etteivät ne huomanneet. He kurkkivat talojen ikkunoista sisälle ja kuuntelivat salaa aikuisten puheita. Kerran he onnistuivat näkemään rannalla rakastelevan parin, naapurin tytön ja oudon miehen. Siitä alkoi viikkojen varjostusretket iltaisin. Tyttö oli heille vihainen, mutta ei voinut kannella, koska sen oma salaisuus olisi paljastunut. Tyttö antoi heille karamellipussin ja maanitteli menemään kotiin, mutta aina Mara ja Heka löysivät nuoren parin. Lopulta sulhasmies kimpaantui, juoksi heidän peräänsä ja uhkasi tappaa. Mara ja Heka pinkoivat pakoon. Tulikohan niistä koskaan paria, Mara mietti, kun Heka hoputti häntä kuusen alle. Heka oli löytänyt sieltä vanhat tikkaat. He raahasivat ne yhdessä talon metsänpuoleiselle seinustalle. – Tää on heleppo keikka, Heka kehui, kun sai ikkunan avatuksi sitä rikkomatta.

Ryminää syntyi vasta, kun Mara tipahti ikkunalaudalta sisälle huoneeseen.
– Älä saatana rymistele, naapurit herrää!
Pojat olivat tulleet makuuhuoneeseen, joka oli tyhjä ja siisti.
– Viinat on kirjahyllyn kaapissa, Heka sihahti ja lähti olohuonetta kohti.

Mara hiipi hänen perässään. Huoneen ikkunoissa oli pimennysverhot, eikä miesten kesäyön valoon tottuneet silmät nähneet mitään. Sokkoina he etenivät seinän vierustoja pitkin ja ottivat tukea huonekaluista. Yhtäkkiä Heka kompastui johonkin ja kaatui. Mara tuli perässä ja rämähti hänen päälleen.
– Perkele, tämä on ihiminen, Heka kirkaisi.
Maran käsi osui johonkin pehmeään ja hänen jalkansa sotkeutuivat lattialla makaaviin jalkoihin ja käsiin.

Säikähdys hulvautti humalankin päästä, kun miehet kömpivät ylös. Mara hyökkäsi ikkunaseinälle ja ryhtyi repimään kaihtimia ylös. Kesäyön harmaa valo täytti huoneen. Mara katsoi lattialle ja huusi:
– Eiiiii, ei voi olla totta.
Heka oli lattialla polvillaan ja ravisteli lattialla makaavaa talon isäntää.
– Erkki, perkele, herrää, miksi sinä siinä makkaat!
– Heka, se on ruumis, se haisee jo! Nyt mentiin, ja saatanan äkkiä.
Ovi oli lukossa. Heka konttasi lattialla ja puhui vainajalle.

Mara repi kaappeja ja laatikoita auki hakiessaan jotakin kättä pidempää, sillä ulko-ovi oli takalukossa. Eteisen laatikosta hän löysi vasaran. Hän hakkasi raivoisasti ovea ja hoki moneen kertaan:
– En minä sentään murhaajaksi ruppee!
– Viinavarkaita ollaan kumminki, Heka vaikersi.

Hän oli niin järkyttynyt, että pääsi tuskin ulos aukosta, jonka Mara sai hakatuksi vasaralla ja tukevan tuolin metallijalalla. Kumpikaan ei älynnyt poistua ikkunasta, josta olivat sisäänkin tulleet.


He juoksivat. Heka kompastui pihalla. Mara raahasi hänet autoon, starttasi ja ajoi kaupungin halki niin lujaa, kun vanhalla Datsunilla pääsi. Heka itki.
– Meiän on soitettava polliisille.
Mara pysäytti auton lähelle Zorroa. Hänen oli noustava autosta oksentamaan.
– Parempi ilimottaa itte, ettei meitä murhasta syytetä.
Mara otti puheliman taskustaan.
– Mihin minä soitan?
– Soita vaikka äitilles, sehän sua aina oottaa! Heka kivahti.
– Voi saatanan perkele tätä köyhän elämää, Mara sadatteli .

Poliisi haki kaverukset Zorron aidan vierestä, kun aurinko lähetti ensisäteensä sen tyhjälle terassille. Erkki oli ollut kuolleena jo pari kuukautta.
– Olis pitäny käyä moikkaamassa Erkkiä jo aikoja sitten, olis se mulle konjakit tarjonnu, Heka harmitteli.

Miehet saivat syytteen murrosta ja varkauden yrityksestä. Vähän selvempi Mara sai syytteen myös rattijuopumuksesta. Hekaa syytettiin siitä, että oli luovuttanut ajoneuvonsa humalaisen käyttöön. Ikuista ystävyyttä sinetöi yhteinen häpeä helpon keikan surullisesta lopusta.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]