[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

 
  Metsästäjä ja liedenvartija

Pirkko Mattila

Eränkävijän ja M&K kirjoituskilpailu
Metsästys-sarja            
                       
Heleä kesäpäivä joella on lämmin ja hiljainen. Vain muutama pikkulintu sirittää rannan lehvistön suojassa. Vene kulkee äänettömästi myötävirtaan. Katselen veneestä alas veteen. Se on niin kirkasta, että näen joen hiekkapohjan, kaloja uimassa ja kasveja kiinnittyneinä pohjaan. Heinäkasvien hennot kukinnot kelluvat virran mukana veden pinnalla.

Tuollainenko minäkin olen? Juuristani kiinni, latva virran mukana huojuen, vain vähän pinnalla? Olen metsästäjän vaimo, liedenvartija. Aikojen alussa mies meni metsälle ja kalaan, toi saaliin luolaan, kotaan tai taloon, jossa nainen odotti. Nainen piti tulen palamassa nuotiossa, sitten puuhellassa. Äiti huolehti perheen lapsista, valmisti ruuan ja teki vaatteet. Sillä tavalla kivikaudella tänne asettuneet ihmiset elivät ja jatkoivat sukua. Niin se on nytkin, vaikka ei niin kirjaimellisesti. Meidän aikanamme tosimiehen vaimo seisoo sähkölieden ääressä. Me polveudumme niistä sitkeistä ihmisistä, jotka selvisivät kylmässä Suomessa. Meissä elää metsästäjä ja hoivaaja.
Minun mieheni on metsästäjä, mutta erityisesti kalastaja. Hänen esi-isänsä ovat varmaan eläneet meren tai jokien rannoilla. Minä olen ikiaikainen liedenvartija, olen kokenut sen elämäntehtäväkseni. Olen aina elänyt miehen ja lasten menoja, hankkeita ja haluja mukaillen ja kuvitellut aina sen olevan minun elämääni. Kukaan ei koskaan kysynyt, mitä minä halusin, en minä itsekään. Halusin aina sitä mitä he, minun rakkaani halusivat. Vartioin liettä, vaikka sähköhellasta ei lämpö karkaa. Tein kompromisseja, odotin, että minä sitten myöhemmin, kun ei tarvitse kotiliettä vartioida, matkustelen, harrastan, toteutan omia toiveitani.

Kun lapset elivät jo omaa elämäänsä, halusin aurinkolomalle mieheni kanssa. Kävimme pari kertaa Kreikan saarilla. Kreetalta olimme saaneet pienen yksiön, jossa ei ollut ilmanvaihtokoneistoa. Sattui olemaan todellinen helle ja nukuimme huonosti. Heräsimme aamulla hikisinä ja valmiiksi huonotuulisina. Minun mielikseni matkalle lähtenyt mies kysyi iva naamallaan:
– Mitä me täällä tehdään? Onko rouvalla nyt kivaa hikoilla tässä loukussa?
Osallistuimme matkatoimiston retkille. Opas puhui vain ruotsia. Nyt se jo naurattaa minuakin, mutta silloin se itketti.

Halusin Lappiin vaeltamaan mukavassa seurassa, mutta mieheni meni sinne toisten miesten kanssa metsälle tai kalastusreissuille, joille ei otettu naisia.
– Mentäis kahdestaan vaan kävelemään, katselemaan kaunista luontoa. Olen nähnyt sen vain auton ikkunasta, ei se ole samaa kuin olla siellä retkeilemässä.
– Et sinä jaksa kävellä niin pitkiä matkoja, mies sanoi ja lähti lohenpyyntiin alkukesästä, sorsajahtiin elokuussa ja pyytämään metsälintuja ja jäniksiä syksyllä. Sitten oli hirvijahti ja vielä umpihangilla joskus riekonpyynti.
Minä, liedenvartija, sain laittaa saalista pakkaseen ja heti valmiiksi ruuaksi. Hän perkasi kalat ja kyni linnut, minä pakkasin ja pakastin. Joskus mieheni valmisti saaliinsa ruuaksi itsekin. Hän on mestari kokkaamaan juhla-aterioita kalasta ja metson tai teeren täkkälihoista.

Jänispata on aika mautonta, mutta ihan kelvollista ruokaa. Se kelpaa hyvin lapsillekin, kun ei kerrota mistä eläimestä liha on. Eikä metsästäjäni ammu mökin lähellä pesiviä jäniksiä, joiden ruokailua seuraamme ikkunasta keväthankien aikaan. Hirvi on niin iso eläin, että siitä riittää lihaa monelle perheelle. Hirvenlihaa olemme saaneet joka vuosi, meidän ei ole tarvinnut ostaa naudanlihaa kaupasta.

Rakensimme mökin Rukalle ja aloimme retkeillä sen maisemissa lyhyitä, päivän kävelylenkkejä kesäisin ja syksyisin. Metsästäjäni huomasi, että jaksan kävellä yhtä pitkiä matkoja ja yhtä reippaasti kuin hänkin. Ikä tasoittaa jokaisen vauhtia. Nyt me olemme kahdestaan täällä Menesjärven maisemassa. Olen vihdoinkin päässyt kokemaan Lapin kesää. 

Rakkaani soutaa venettä tasaisin, verkkaisin liikkein. Aurinko leikkii veneen rikkoman veden kalvossa. Rantakaislikosta veteen pulahtaa telkkäpoikue. Emon perässä ui neljä untuvaista poikasta jonossa.
– Voi miten pieniä, ihastelen.
Mieheni lakkaa soutamasta ja liu'umme hiljaa telkkien sivuitse, ne eivät häiriinny lainkaan, mutta viimeinen poikanen ei tahdo pysyä emon vauhdissa. Se räpistelee ja päästää piipittävän äänen. Silloin emo pysähtyy, kääntyy katsomaan ja odottaa sitä viimeistä.  Niin tekevät kaikki äidit.

Meillä on kaksi poikaa, ja serkut ja kaverit ovat aina saaneet olla meillä ja mukanamme mökkireissuilla. Laskettelurinteessä äidin ja poikien suhde kääntyi pian päinvastaiseksi. Pojat oppivat laskettelemaan nopeammin, ja heidän piti odottaa mäen juurella äitiä. Nyt heillä on jo omat lapsensa, huokaisen surumielisenä ajan kulun tajutessani. Lapsenlapsista olen kiitollinen.  
  
Kun etenemme vielä hetken ihan hiljaa, pulahtaa joku eläin risukkoisesta rannasta veteen. Se on pitkään sukelluksessa. Kun se nostaa päänsä pinnalle, tunnistamme sen piisamiksi. Se on nopea uimaan, palaa takaisin rannan tuntumaan, mutta ei nouse rannalle meidän nähtemme, katoaa veden alle.

Mies soutaa hiljaisuuden vallitessa, luonnon rauhaa ei sovi rikkoa. Minä katselen taas joen pohjaa keskittyneesti. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja välkkyy veden läpi valaisten pohjan vaalean hiekan, moniväriset kivet ja kasvit. Kalat luikkivat piiloon auringon säteiltä. Olen näkevinäni ison kalan kivien välissä, ehkä se on vain lahoava puun oksa,  kun se ei liikahdakaan, vaikka vene lipuu sen läheltä.

Olemme tulossa joelta järvelle. Jokisuistossa on vielä lehtevä saari. Sen lepät, ja koivut kurottautuvat rannasta pitkälle veden ylle. Pari mäntyä seisoo ryhdikkäinä, mutta pienikasvuisina lähellä veden rajaa. Etelästä pohjoiseen tullessamme olemme huomanneet miten puut pienenevät ja muuttuvat pensaiksi. Tunturien rinteet ovat kallioiset, vaivaiskoivujen täplittämät ja niiden huipuilla kasvaa vain sammalta ja varpuja. Täällä joen ja järven rannoilla on vielä tuuheita metsiä, ja luonto on rehevää ja hehkeän vihreää.

Kuvittelen itseni kartan Suomi-neidoksi. Olen jo kuudenkymmenen, kartalla melkein Lapissa. Kukoistin nuorena, olin suoraryhtinen mänty, olin telkkäemo, joka vaali poikasiaan. Mikä minä nyt olen? Olenko sitkeä visakoivu vai kitukasvuinen vaivaiskoivu elämän lakeudella sinisen taivaan alla?
– Mitä niin hiljaa mietiskelet? Onko tämä sinusta kivaa? mieheni kysyy.
– On tietysti, vastaan, mutta en kerro miten mielikuvitukseni laukkaa.       

Vähän myöhemmin tiheästä lepikosta kuuluu rytinää ja hirvi ilmestyy rannalle. Se vaistoaa meidät ja kääntelee hetken päätään, mutta pudottautuu sitten veteen ja lähtee uimaan järvelle. Se oli (on)sarveton, naaras tai edellisen kesän vasa, komea näky kuitenkin. Mieleeni tuli eräs ylivuotinen hirvi, joka rötkötti hurjan isona keittiömme pöydällä. Nahka siitä oli tosin nyljetty ja pää poistettu, mutta muuten se oli puolikas suurta eläintä ja painoi 90 kiloa.

Nykyään hirvet tuodaan kotiin sopiviin palasiin leikattuina, jauhelihana ja valmiina säilykkeenä purkeissa. Vielä 1980-luvulla saimme ylivuotisen hirvenvasan puolikkaan ulkovarastoon riippumaan. Lokakuun lopulla ilmat lauhtuivat äkkiä ja minä huolestuin lihan säilymisestä. Metsästäjäni oli juuri silloin työmatkalla.
– Muistatko sen syksyn, kun sait puolikkaan hirven kotiin riiputettavaksi? kysyn mieheltä.
– Joo, se tuli jaossa minulle, eikä hirviporukoilla ollut silloin kunnon tiloja lihojen riiputtamiseen ja leikkaamiseen. Toin kotiin.
– Minähän sen laitoin, kun olit työreissulla.
– Niinpä se taisi mennä. Miten siitä selvisit?
– Pyysin avuksi paikkakunnan K-kaupan lihamestarin, ammattimiehen. Kannoimme ruhon keittiön pöydälle ja aloimme hommiin. Muistan sen aina.
– Miten sen teitte, minä en enää muista.
Minä kerroin hänelle muistoni ja molemmilla alkoi tehdä mieli hirvisoppaa.
– Miehellä oli terävät, pitkät veitset. Hän alkoi pilkkoa hirveä. Minä virittelin hellalle sen kuusitoista litraa vetävän painekattilan, jossa keitin isot luut sakeaksi lihaliemeksi. Luista löytyi paljon syötävää lihakeittoon. Paineessa luista ja kalvoista irtosi luuydin ja täyteläinen lihan maku. Lihamestari leikkasi palasia ja minä käärin niitä pakastettavaksi. Hän kertoi tarkasti, mikä ruhon osa mikin pala oli ja miten se kannatti laittaa.
– Useimmat hirvimiehet eivät tunne saalistaan niin hyvin, metsästäjäni totesi.
– Lihamestari otti erilleen joulupaistin, pätkän sisäfileetä, sisäpaistia, ulkopaistia ja palapaistia. Käärylelihan hän leikkasi eläimen kyljestä irrottamalla kylkiluut kauniisti lihaa repimättä. Pöydälle jäi ohut liha kuin raitainen vaate. Mestari neuvoi: "Laita jokaiseen kylkiluun koloon silavaa, vaikka Amerikan pekonia, ja kääri tiukalle rullalle, vähän suolaa ja mausteita ja narulla kiinni. Sitten paistat sen uunissa pienellä lämmöllä kypsäksi ja voit leikata liharullaa vaikka leivän päälle."
– Muistan, että se oli oikein hyvää. Olit laittanut sen huolellisesti, mies kehui.
– Minä olin iloinen mestarin neuvoista ja uusista resepteistä. Paloittelin itse keittolihaa niistä palasista, joita lihamestari siihen tarkoitukseen osoitti. Keitin lihoja pienemmällä painekattilalla. Kun ne olivat kypsiä, jäähdytin lihat ulkona ja laitoin pesuvadeissa kylmiöön odottamaan jatkokäsittelyä. Osan lihasta valmistin palapaistiksi kastikkeessa ja laitoin jäähtyneenä annosrasioihin ja pakastin. 
"Loput kannattaa jauhaa jauhelihaksi", lihamestari neuvoi, kun keittiön kaikilla pöydillä oli lihavateja pakkaamista tai ruuaksi laittamista odottamassa.
– Seuraavana päivänä sain saavillisen kaupan takahuoneessa jauhettua hirvenlihan (a), johon oli lisätty 30 % jauhettua sianlihaa.
– Siihen aikaan pyyntimiehet pitivät hirvenlihaa rasvattomana, mies muisteli.  
– Nykyään ei rasvaa lisätä hirvenlihaan. Se on epäterveellistä, minä muistutin.
– Syötiinkö me itse kaikki ne lihat?
– Ei sentään. Sukulaiset ja naapurit ostivat osan lihoista. Siitä huolimatta minulle jäi suuri urakka laittaa lihoista mahdollisimman paljon valmiiksi tai puolivalmiiksi ruuaksi. Kypsän keittolihan irrotin luista, kalvoista ja rustoista ja kuutioin sopiviksi lihakeittoon. Sain parikymmentä pientä annosta lihaa ja maukasta lientä pakasterasioihin.
– Niistä oli talven mittaan helppo keittää hirvikeitto. Se oli maukas arkiruoka ja nopea ja helppo valmistaa laskettelupäivän päätteeksi mökillä, mies muisti. 
– Jauhelihasta tein murekkeita uunissa, lihapullia paistinpannussa ja keittämällä. Jauhelihapihvejä paistoin sekä uunissa että paistinpannulla. "Äidin jauhelihakirja" tukenani sain jauhelihasta monenlaisia versioita. Pakastin ne valmiina annoksina. Koko talveksi riitti puolivalmista ruokaa kasvaville pojille.
– Olethan sinä taitava kokki vieläkin, mutta niin suureen urakkaan ei tarvitse enää ryhtyä, metsästäjäni myhäilee.
– En varmaan suostuisikaan enää, vaikka olen vieläkin liedenvartijasi.

Jatkamme matkaa omiin ajatuksiimme vaipuneina. Niin monen luonnoneläimen näkeminen on meille molemmille harvinainen, mielen herkistävä kokemus. Mies soutaa, vaikka veneessä on perämoottorikin. Hän nauttii soutamisesta. Minä olen onnellinen, sanattomaksi mykistynyt joen kauneudesta, taivaan heleästä sinestä ja minua ympäröivästä pehmeästä lämmöstä ja hiljaisuudesta.

Kohta haluan vuorostani soutaa, että minäkin saisin liikuntaa harteille ja käsivarsille. Mies istuu perätuhdolle, ottaa melan ja alkaa pitää perää. Minun soutuni on vähän mutkittelevaa, en osaa käyttää käsieni voimia tasaisesti. Tuulikin sotkee menoa järvellä.
– Anna mennä vaan, kyllä minä ohjaan, hän sanoo ystävällisesti.
– Tässähän se punnitaan, miten pärjätään samassa veneessä, naureskelen.

Olemme olleet avioliitossa yli neljäkymmentä vuotta. Samaa venettä on soudettu, vaikka ei aina yhtä aikaa. Toinen toistamme tukien metsästäjänä ja liedenvartijana olemme elämämme matkaa taivaltaneet.

Palaamme takaisin veneretkeltä. Ohitamme järveen yltävän niemen ja sen kainalossa olevan suvannon. Sen rannassa on pitkä kaistale vaaleaa, ohutta hiekkaa, jota aurinko on lämmittänyt koko päivän. Kun olemme sen kohdalla, hiekalle kävelee komeasarvinen, valkea  poro. Niin valkoista poroa en ole koskaan ennen nähnyt. Se on kuin ilmestys isoine kruunusarvineen. Se asettuu hiekalle lepäämään pää ylväästi pystyssä, meistä välittämättä.
Mökin pihalla västäräkit tervehtivät meitä hypellen ja pyrstöään keikutellen. Erämaatupa on pieni ja vaatimaton, juuri sopiva kahden yöpyä ja laittaa ruokaa kamiinan päällä. Keitämme kahvit ja syömme voileipiä.

Illalla käymme kokemassa verkot. Saamme parikymmentä komeaa siikaa. Mies  perkaa kalat, laittaa osan suolakalaksi. Minä valmistan salaatin ja katan pöydän. Aurinko laskee. Se punaa hiekkarannan, jossa valkea poro yhä makaa kruunupäänä liikkumatta. Paistamme saaliskaloja nuotiolla. Istumme siinä pitkään ja katsomme hämärän tuloa. Kesäyön kostea utu laskeutuu järven ylle. Kuikan huuto kuuluu kaukaa. Siirrymme sisälle syömään ja saunomaan. Ennen levolle asettumista käyn vielä laiturin nokasta kurkkimassa valkeaa poroa. Se ei ole liikkunut, vaikka hämärä on jo laskeutunut. Kuukin näkyy kalpeana järven yllä.

Mieleni on levollinen päivän kokemuksista. Makaamme rinnakkain mökin hämärässä. Valvomme vielä, kun ensimmäiset pajulinnut heräävät sirkuttamaan. Kuuntelemme heräävän aamun ääniä kunnes nukahdamme.
Tämä eräretki jäi  ikuisesti mieleeni. Siitä tuli sieluni maisema, jonka ajatteleminen auttaa nukahtamaan illalla ja tuo unikuviini auringon kilon ja onnellisen tunnelman.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]