Veitsiluodon saarella käytiin tilipäivinä vilkkaasti kauppaa 1920-luvulta aina 1950-luvun lopulle saakka. Kauppiaat tulivat tavaroineen mantereen puolelta, ensin veneellä, myöhemmin junalla tai linja-autolla. Yksi pitkäaikaisimmista kauppiaista oli Lydia Lyttinen. Hänen erikoinen elämäntarinansa on antanut aiheen Perämeren Sofialle, tänä keväänä ilmestyneelle Pirkko Mattilan romaanille.
Vanhat veitsiluotolaiset muistavat vielä hyvin Lydia Lyttisen, eli Lyttisen tädin, jonka tilikopperosta saattoi vielä 1950-luvulla hankkia monenlaista käyttötavaraa. Tilikopperot olivat eräänlainen kauppahalli, jonka pieniin sisäkioskimaisiin myymälöihin kannettiin tilipäivinä käteen saaduista rahoista huomattava osa.
Ensimmäiset tilikopperot rakennettiin Veitsiluodon Kakkosmöljän tuntumaan 1920-luvun puolivälissä. Lydia Lyttinen oli myyntiartikkeleineen paikalla ensimmäisten joukossa. Eristyneessä saaressa oli pulaa vähän kaikesta, usein rahastakin. Silloin kun rahaa oli jaossa, olivat myös kauppiaat paikalla.
Kun urheilukentän rakentajat hakivat kentälle saaren tasaisinta paikkaa 1930-luvulla, tilikopperot saivat väistyä. Uudet kopperot rakennettiin Petsamon päähän lähelle saaren silloista keskustaa. Siellä ne olivat käytössä 1950-luvun loppuun saakka.
Pirkko Mattila o.s. Eriksson asui 13-vuotiaaksi asti Hepolahdessa ja autteli Lydia-mummoaan tilikopperolla aina silloin tällöin, ennen kuin muutti äitinsä ja sisarustensa kanssa Ouluun. Mummo kuoli kolme vuotta myöhemmin.
Nimimerkki Reportteri totesi Veitsiluodon Viestissä 2/1961, että Lyydia Lyttisen elämäntarinassa olisi ainesta kokonaiseksi kirjaksi asti. Kirjoittamista pitkään harjoittanut Pirkko Mattila tuli muutama vuosi sitten samaan tulokseen.
Pirkko Mattila ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa Lydian elämänkertaa oikeilla nimillä. Muuttamalla Lydia Lyttisen Sofia Laitiseksi hän otti vapauden tulkita todellisuutta omalla tavallaan. Ratkaisu teki mahdolliseksi kirjoittaa asioista, joista oikeilla nimillä ei mielellään julkisesti puhuta. Romaanimuoto antoi myös tilaa keksiä henkilöitä, joita ei koskaan ollut, mutta joita tarinan kertomiseen tarvitaan.
Perämeren Sofia on hyvin kirjoitettu kirja. Pirkko Mattilan kerronta on selkeää ja konstailematonta kuin Perämeren maisema. Oman mummonsa toistuvat vastoinkäymiset ja niistä selviämiset ovat taatusti nostattaneet hänen tunteensa pintaan, mutta liialliseen tunteiluun kirja ei sorru.
Tuttu miljöö – Veitsiluoto, Kemi, Järppi, Hepolahti, Kuivaniemi – tekee Perämeren Sofiasta nämä seudut tuntevalle erityisen kiinnostavan. Sen lisäksi itse tarina – olivatpa tapahtumat sattuneet missä hyvänsä – on lukemisen arvoinen.
Taisto Saari