Herään, vaikka en tahtoisi. Tajuntaani virtaa ajatus, taas on uusi aamu. Ikkunasta tuleva valo on vihlovan kirkasta ja tunkeutuu huoneeseen ja silmiini.
Haluaisin vain jatkaa nukkumista, tiedotonta, pehmeää olemisen tilaa. Käperryn peiton alla pieneksi, sikiön asentoon, jalat koukussa, kädet kasvojen edessä tyynyllä, vartalo kyljellään pehmeässä vesisängyssä.
Puristan luomet lujemmin kiinni. En halua herätä. En halua tiedostaa uutta päivää.
Vaivun vielä pehmeään, vapauttavaan uneen.
Mielikuvat ryöpsähtävät uniseen maailmaani; ahdistava hätä, kiire, paljon ihmisiä ja ääniä. Juoksen pakoon, mutta jään väkijoukon jalkoihin, putoan jostakin ja vajoan tyhjyyteen. Ja sitten herään.
En halua herätä! Ei tässä uuteen aamuun heräämisessä mitään järkeä olekaan. On vain pahaa oloa, vastenmielisyyttä uutta päivää kohtaan, vaikka päivä on kaunis.
Raotan silmiäni ja katson kelloa, 8.45. Kaikki tavalliset ihmiset ovat menneet töihinsä.
Miksi minä en jaksa nousta vuoteesta? Minua väsyttää vielä, mutta haluaisin kuitenkin jo nousta ylös.
Mietin, mitä minulla on tänään? Ajatuksia tulvii mieleeni. Monenlaisia askareita voisi tehdä ja pitäisi tehdä. Alan houkutella itseäni pois peiton alta, lämpimästä vuoteesta, joka tuntuu mukavalta, turvalliseltakin. Ja kuitenkin minulla on sielläkin paha olla.
Haluan nukkua ikuisuuteen, pois tästä jaksamisen taistelusta. Saan vielä kiinni unen reunasta ja tartun siihen.
Ikiunta se ei ole, vaan herään uudelleen. Ikkunan takana näkyy valkoinen hanki, jolla pienet timantit kimmeltävät. Taivas on maaliskuun sininen. Talitintti lehahtaa lintulaudalle, muuten on hiljaista.
Vain hullut ja sairaat ihmiset makaavat päivät. Terveet ihmiset tekevät työtä, ovat iloisia, energisiä ja nauttivat uuteen, aurinkoiseen päivään heräämisestä. Tulen vihaiseksi sille, ettei minulla ole työpaikkaa. Siitäkin olen vihainen itselleni, vaikka tiedän, ettei se ole kenenkään syy.
Juuri nyt minun täytyisi vetää luuni ylös vuoteesta ja ottaa vastaan tavallisen arkipäivän tuomat ilot ja haasteet. Miksi se ei enää huvita minua?
Ajattelen asiaa ja houkuttelen mieleeni positiivista asennetta. Tottakai elämä on elämisen arvoista, vaikka minulla ei olekaan työpaikkaa, johon mennä. Minulla on perhe, jota minä rakastan, kaunis koti, ystäviä ja sukulaisia. Heidänkö takiaan nousen ylös aamuisin? Heitä palvelemaan, rakastamaan, ja saamaan heiltä rakkautta! Onhan sekin hyvä syy nousta ylös.
Mutta juuri tänä aamuna, niin kuin niin monena aamuna, täällä ei ole ketään. On vain aurinkoiset, siistit huoneet ja hiljaisuus. Miksi siis nousisin ylös tänä aamuna, kun on niin helppo painua unen keveään tiedostamattomuuteen? Ei ajatuksia, ei ahdistavaa pahaa oloa, ei syyllisyyttä mistään!
Hetken kuluttua syyllisyys, opittu luterilainen työmoraali, nostaa minut ylös vuoteestani. Muistan myös varoitukset kuoleman toiveista. "Se on synti!"
Hätäännyn, minua kaduttaa ja harmittaa, etten noussut aikaisemmin. Hukkaan kaunista päivää! Teen syntiä toivottomuudessani, siinä etten löydä syytä elää.
Pukeudun kiireesti, sillä minua palelee, kun hylkään lämpimän vuoteeni.
Kaikki tekemättömät työt tulvivat mieleeni. Huonouden tunne jää päällimmäiseksi, esiliinaksi, jonka tottuneesti kietaisen ylleni.
Syön aamiaista ja luen aamulehteä. En keskity kumpaankaan.
Ikkunan takana näkyy kevättalven aurinko ja valkoinen hanki, jolla pienet timantit kimmeltävät.