[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

Kouvolan dekkarinovellikilpailu aiheena Murhattu mieli 2009
Julkaistiin parhaitten kokoelmassa 2010
Nimimerkki: Jääenkeli

Sinetöidyt huulet

Merjan herätyskello soi, pärisi ärsyttävästi aikansa ja lopetti sitten. Ajatukset tunkivat tietoisuuteen unen ja valveen häilyvällä rajalla, eivätkä antaneet enää nukahtaa. Joku tuli huoneeseen, käveli kevein askelin vuoteen viereen. Merja avasi silmänsä.

Pikkusisko katsoi häntä säikähtänyt ilme kasvoillaan ja kuiskasi:
-  Äiti käski sun nousta, lähtä kouluun.
Merja aukoi kuivaa suutaan ja sai sanotuksi: -  Vettä, tuo vettä.

Annika haki nopeasti keittiöstä vettä vauvan nokkamukissa, istui sängyn reunalle ja asetti mukin isosiskon huulille. Merja näki hädän ja hämmennyksen pikkusiskon katseessa, mutta sulki silmänsä ettei näkisi. Hän ei jaksanut puhua, hamusi vain juomaa silmät ummessa, otti kulauksen, purskutti vettä kostuttaakseen koko suun ja vajosi takaisin tyynylle.

Annika silitti varovasti Merjan kättä ja houkutteli:
-  Nousisit, pittää mennä kouluun.
Merja käänteli päätään ja inahti: -  Tuo vesipullo.

Annika haki keittiöstä muovipullon, pari voileipää ja banaanin. Merja avasi hetkeksi silmänsä ja kiitti.

Merja kuunteli, kun koululaiset lähtivät ulko-ovea paukutellen. Pienet kaksoset kiukuttelivat, tarhalaiset juoksivat ja heittelivät leikkikaluja. Keittiössä äiti kolisteli puurolautasia koneeseen ja Mia-vauva itki. Äidin ääni oli rauhallinen, mutta tiukka, kun hän komensi lapsia sukeltamaan haalareihinsa ja etsimään omat kenkänsä. Äidillä on lehmän hermot, Merja ajatteli ja yritti taas nukahtaa. Uni viskasi hänet painajaiseen. Hän oli nähnyt painajaisunia lähes joka päivä viime kesästä lähtien.

Unessa Merja juoksee pakoon, mutta ei pääse, sydän hakkaa. Suuret ja pienet käsiparit tavoittelevat häntä, tarttuvat vaatteisiin, repivät niitä ja kiskovat hänen hiuksiaan. Hiukset kasvavat pituutta ja Merja pääsee irti käsistä. Sitten hän istuu valoisan huoneen lattialla yllään vain lyhythihainen yöpaita, jossa on bambin kuva. Se oli viisivuotiaana hänen mielipaitansa. Paljon ihmisiä,  kokonainen suviseurateltta. Kaikki katsovat häntä. Laiha, paleleva Merja on nostettu alttarin sisäpuolelle. Kaljut, tummapukuiset miehet pitelevät häntä ristin juurella. Seurakansa näyttää veisaavan. Alttarin ääressä polvillaan olevat ihmiset puivat nyrkkiä ja osoittelevat sormillaan. Merja yrittää huutaa äitiä, mutta ei saa ääntä. Huulesi ovat sinetöidyt, sanoo mustapukuinen mies. Alttari ja risti katoavat ja bambi juoksee metsään. Metsässä sitä odottaa monta pitkäjalkaista bambia, eikä Merja saa niitä kiinni, vaikka juoksee.

Merja heräsi kauhun tunteeseen ja oli helpottunut, kun huomasi olevansa omassa huoneessaan. Seinältä hänelle hymyili valkohampainen Richard. Aurinko tunki keskitalven säteensä kapeasta ikkunasta niin, että silmiä kirveli. Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun isä oli rakentanut hänelle tämän huoneen. Se tehtiin talon alakertaan, kun kodinhoitohuonetta ja saunatiloja remontoitiin. Entisestä pukuhuoneesta liikeni ikioma soppi Merjalle. Maija lähti kotoa ja perhe kasvoi kaksosilla. Annika ja Eerika jakoivat yhden yläkerran makuuhuoneista Mika ja Niko toisen. Kaksoset tarvitsivat tilaa vanhempien isossa makuuhuoneessa. Heillä oli nyt kahdeksan lasta, joista Merja oli toisiksi vanhin. Maijaa oli ikävä jo senkin takia, että hänen piti tehdä nyt enemmän kodin askareita ja hoivata nuorempiaan. Äiti ei millään ehtinyt eikä jaksanut tehdä kaikkea yksin. Sitten äiti synnytti pienet keskosvauvat, kaksoset Maxin ja Mian. Vaikka äiti ei koskaan valittanut, Merja huomasi hänen uupumuksensa, kun vauvat valvottivat ja ison perheen huoltamisessa oli paljon työtä.

Merja ei viitsinyt aina ajatella äidin huolia. Hän halusi elää joskus omaa, 12-vuotiaan tytön elämäänsä. Kun hän muutti alakerran pikkukamariinsa, hän jätti hevosia ja koiria esittävät julisteensa siskoilleen. Parhaat tyttökaverit Kati ja Pia lähtivät Merjan kanssa ostamaan uusia kuvia tyhjälle seinälle. He valitsivat komeaa miestä esittävän julisteen, jonka Merja kiinnitti sänkynsä yläpuolelle. Miehelle hän antoi nimeksi Richard Hope. Komea Richard oli pukeutunut nahkatakkiin ja tiukkoihin farkkuihin ja nojasi punaiseen moottoripyörään. Richard hymyili niin, että valkea hammasrivi loisti. Merjasta tuntui, että Richard hymyili hänelle aina illan hämärtyessä, ja alkoi puhua, kun hän sammutti valot. Oli mukava nukahtaa, kun Richard kuiskaili rakastavansa häntä ja kosketteli häntä. Päivällä Merjaa hävetti lapsellinen haaveilu hyvävartaloisesta nuorukaisesta, joka opiskelisi yliopistossa, veisi hänet moottoripyöräajelulle ja rakastaisi vain häntä.

Välillä Merja keskittyi arkisiin asioihin ja unohti Richardin. Kati, Pia ja muutama muukin tyttö haaveili filmitähdistä, laulajista tai muista mielikuvituspojista. Jokaisella oli ihastuksensa julistekuva seinällään ja internetistä haettiin tietoa ja kuvia nuorista julkkisista. He keksivät niistä toinen toistaan rohkeampia juttuja, joille nauroivat vedet silmissä. Yksi leikki oli kuvitella, että komea nuorukainen kiipesi tytön luokse yön pimeydessä ikkunasta tai ullakolta. He keksivät monenlaisia merkkejä ja viestejä, joita nuoret lähettäisivät toisilleen. Leikin sääntönä oli, että elettiin ritareitten aikaa, eikä kännyköitä, tietokoneita tai autoja ollut käytettävissä. He nukkuivat ritarinsa kanssa niin, ettei perhe huomannut sitä, ja aamulla nuorukainen oli jo hävinnyt. Joku jätti tyynylle kiharoitaan ja toinen kaulaliinansa. Pia keksi, että ritarilta jäi neidon vuoteeseen hikiset sukat. Kun tytöt kyllästyivät satuhahmoihin, he keksivät, että karkaisivat pojan kanssa aurinkorannalle, eikä kukaan löytäisi rakastavaisia.

Niistä leikeistä on kulunut runsas vuosi, Merja hymähti itsekseen. Minä en voi enää koskaan mennä kouluun, ajatus alkoi itkettää. Merja ulisi ääneen.

Päivä oli jo puolessa, aurinko ei enää kilottanut sänkyyn. Merja ei tiennyt oliko hän ollut sairaalassa viikon vai kaksi. Joka päivä häneltä tivattiin, missä ja kenen kanssa hän oli tullut raskaaksi. Hänen huulensa olivat sinetöidyt, eikä hän muistanut mitään tarkasti. Hän itki paljon ja sai iltaisin särkylääkkeen lisäksi nukahtamistabletin. Hoitaja ojensi hänelle mehulasin pillereitten alas huuhtelemiseksi ja kehotti juomaan vettä yöllä, jos suuta kuivaa. Nyt hän muisti, että isä tuli usein iltaisin kysymään läksyistä tai opetti hänelle tietokoneen käyttöä ja toi samalla lasillisen äidin tekemään viinimarjamehua. Se tuntui huomaavaiselta ja Merja joi mehun ennen kuin meni nukkumaan.

Ahdistus ja painajaisunet eivät hävinneet. Kotona ne tuntuivat vielä pahemmilta. Merjan keho oli painunut patjaan, pää oli syvällä tyynyssä ja hän hengitti raskaasti. Hän pelkäsi menevänsä rikki, jos liikahtaisi, eikä hievahtanutkaan. Mistään ei kuulunut ääniä, kaikki olivat lähteneet.

Merjalla oli vessahätä. Varovasti hän nosti käden, sitten toisen, siirsi jalkojaan ja nosti raskaan päänsä tyynyltä. Kun hän nousi istumaan, päässä jyskytti ja tuntui, että se hajoaa pirstaleiksi. Merja oli kuulevinaan kuinka ohut lasi rasahtelee säröille hänen päässään. Samanlainen kirkas rasahdus, mikä lähti isosta joulukuusen lasipallosta, kun se särkyi viime joulun jälkeen kuusta purettaessa. Merjan piti käydä vessassa, jalkoväli oli märkä paksusta siteestä huolimatta. Yöpaidassa ja lakanassa oli verta. Hänen raajansa toimivat, mutta hän oli sisältä rikki. Kaavittu, ne sanoivat.

Mennessään kylpyhuoneeseen Merja näki talvisen pihan huurteiset pitsikoivut. Niiden alla oli lyhde pikkulinnuille, joita lenteli ruokintapaikan ympärillä. Katse osui pihan perällä olevaan asuntovaunuun. Hänen kurkkuaan alkoi kuristaa, ja hän muisti sen mitä ei suostunut kertomaan koulun terveydenhoitajalle tai lääkärille sairaalassa. Nyt hänen oli pakko muistella sitä.

Äiti oli talvella synnyttänyt kaksoset, eikä voinut lähteä niitten kanssa suviseuroihin.  Isä päätti ottaa mukaansa pojat ja Merjan, jonka nimesi vaunuemännäksi. Merja oli innoissaan, kun sai lähteä viikoksi asuntovaunuretkelle suviseuroihin. Siellä hän tapaisi paljon tuttuja ja sai olla vapaammin kuin kotona. Ei ollut lainkaan vaikeaa huolehtia aamu- ja iltapaloista isälle, Mikalle ja Nikolle. Lämpimän ruuan he söisivät juhla-alueen ruokailuteltassa toisten seuravieraitten kanssa.

Nuorille oli seuroissa paljon omaa ohjelmaa. Merja tapasi joka päivä Harrin, jonka tunsi jo koulusta ja Rauhanyhdistyksen tilaisuuksista. Iltahartauden jälkeen he jäivät juttelemaan toisten nuorten kanssa kokousteltan perälle. Vähitellen muut menivät yöpuulle, mutta heillä riitti puhumista. Hämärässä kesäillassa Merja ja Harri istuivat toisiinsa nojaten, eivätkä lainkaan huomanneet ajan kulua.

Yhtäkkiä isä seisoi heidän takanaan ja tarttui molempia kauluksesta.
-  Täällä sinä vetelehdit jätkän kanssa, kun me ootellaan poikien kanssa iltapalaa! Ja kukas tämä juippi on?

Isän ilme oli niin hurjistunut, että Harri riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karkuun. Isä talutti Merjaa kauluksesta pidellen läpi seurakentän heidän vaunulleen asti. Pojat eivät olleetkaan vaunulla, olivat varmaan jääneet leikkimään naapureitten lasten kanssa.  

Isä tuuppasi Merjan vaunuun, nakkasi vuoteelle ja puhui kiivaasti:
-  Vai miestä sitä vokotellaan, minä sulle miestä näytän!
-  Päästä irti, isä älä revi!

Raivostunut isä ei kuunnellut, alkoi vain riisua Merjaa. Säikähtänyt tyttö oli isän käsittelyssä kuin räsynukke ja vaikersi:
-  Em minä oo kenenkään kans ollu, usko nyt.
-  Sen minä haluan nähä, isä uhosi ja kiskoi farkkuja potkivalta Merjalta.
-  Mika, Niko tulkaa apuun, Merja huusi.
Isä hoksasi sitoa huivin hänen suunsa ympärille.
-  Minun tyttöjä ei kaiken maailman juipit pane!
Hän sai riisuttua Merjalta farkut, repi pikkuhousut ja oli kohta hänen päällään.
-  Minä korkkaan itte omat tytöt, perkele.
Merja potki ja itki, mutta viinalta haiseva isä oli vahvempi. Jälkeenpäin isä pyyteli anteeksi, että se sattui, silitteli, hyväili ja antoi pillerin mehun kanssa.
-  Jos kerrot äitille, sanon, että sulla oli se pitkä juippi, jonka kans oot luuhannu koko viikon.

Aamulla Merja heräsi yöpaita yllään ja vaatteet siististi viikattuina vierellään. Isä ja pojat nukkuivat vaunun toisessa päässä.

Syksyllä Merjasta tuntui, että hymyilevä Richard tuli alas seinältä, hyväili häntä joka puolelta ja löysi hänen herkimmän kohtansa. Se hämmensi ja sai hänen vartalonsa vastaamaan hyväilyihin. Merja alkoi uskoa, että hänen salainen poikaystävänsä tuli nukkuvan Merjan vuoteeseen, ja se tuntui hyvältä. Merja ei pitänyt siitä, että Richard tunkeutui hänen sisäänsä, mutta hän oli aina niin nukuksissa, ettei jaksanut vastustaa sitä. Silloin Merja tunnisti isän kovat kädet ja viinalta tuoksahtavan hengityksen, mutta hän nukahti aina pian uudelleen. Aamulla hän ei tiennyt mikä oli totta ja mikä mielikuvitusta tai unta. Hänen suunsa oli kuiva, ja joskus hän löysi lattialta liuskan soikeita tabletteja, joista muutama oli käytetty. Richard käski hänen olla vaiti siitä.
-  Minä olen Richard, jos kerrot minusta, Jumala rankaisee sinua. Tulikiviä sataa päällesi ja siinä palavat myös sisarukset. Sinähän pidät tästä, olet huono tyttö Merja! Ajattele äitiäsi ja kaksosia, älä kerro kenellekään. Se on meidän salaisuus, Richard kuiskaili.  

Merja lupasi sinetöidä huulensa ja oppi selittelemään, kertomaan juttuja, valehtelemaan, katselemaan seinille. Hän lakkasi vähitellen tuntemasta, ajattelemasta ja puhumasta. Ensin hän sulki suunsa kotona sitten myös koulussa ja kavereitten kanssa. Annika puhui hänen puolestaan, jos piti sanoa jotakin. Merja ei kertonut edes Annikalle miksi ei puhunut. Lopulta se tuntui helpolta, kun ei katsonut ketään silmiin. Hän puhui koulussa niin, että katse harhaili opettajan ohi, seinille tai lattialle. Hän luki läksynsä, auttoi kotiaskareissa, mutta piti ajatuksensa itsellään. Richard hymyili hänelle seinältä päivisin ja tuli peiton alle joskus öisin. Merja kertoi keksittyjä juttuja Richardista tyttökavereille ja kuunteli höpötyksiä heidän julistepojistaan.

Eräänä päivänä Merjalle tuli koulussa huono olo. Hän kävi kouluhoitajan luona ja pyysi särkylääkettä. Terveydenhoitaja otti verta sormenpäästä ja pyysi pissimään paperimukiin.
-  Näytät kalpealta. Nukutko liian vähän? nainen kyseli.
Merjan oli vaikea olla puhumatta mukavalle hoitajalle ja hän ynähti:
-  Nukun minä. Näen painajaisunia, siksi olen väsynyt.
-  Mene nyt kotiisi lepäämään ja tule huomenna uudestaan.
Seuraavana päivänä kouluhoitaja pyysi Merjaa istumaan ja kysyi:
-  Milloin sinulla oli viimeksi kuukautiset?
-  En muista, ei mulla vielä niin säännöllisiä oo ollu.
-  Merja, sinä olet raskaana, hoitaja sanoi ja katsoi myötätuntoisesti silmiin.
- Soitin äidillesi. Hän tulee hakemaan sinua ja päättää mitä tehdään.
-  Ei saa kertoa äitille! Merja purskahti itkuun, huusi, ryntäsi vessaan ja lukitsi itsensä sinne.

Hoitaja maanitteli häntä ulos, mutta Merja ei aikonut tulla. Hän halusi kuolla ja yritti juoda nestesaippuaa, mutta se kupli jo suussa, eikä mennyt alas. Hän keksi käsidesipullon. Sitä saattoi juoda, vaikka se maistuikin pahalta. Hän istui vessanpytyllä ja imi desinfiointiainetta, kunnes huoltomies sai oven auki. Äiti oli koulun pihalla, kun ambulanssi saapui. Merja kannettiin autoon ja vietiin sairaalaan. Siitä alkoivat kysymykset, joihin Merja ei voinut vastata. Kukaan ei uskonut Richardiin, joka oli sinetöinyt Merjan huulet.

Kun Merja oli lakannut puhumasta kotona, hän alkoi kerätä pillereitä. Hän varasti niitä kotinsa lääkekaapista, mutta saattoi sujauttaa jotakin taskuunsa kavereittenkin vanhempien kylpyhuoneista. Merjan pillerit olivat visusti piilossa muovipussissa patjan alla. Pahan päivän varalle, hän ajatteli joka kerta, kun oli saanut lisää lääkkeitä. Niiden käyttötarkoitusta hän ei edes vielä tiennyt. Sairaalasta hänelle määrättiin mieliala- ja nukahtamislääkkeitä. Ne olivat hänen yöpöydällään.

Onneksi olen taas kotona, Merja ajatteli, kun palasi kylpyhuoneesta puhtaana ja vähän virkistyneenä. Hän söi Annikan tuomat eväät ja kuivasi hiuksiaan. Samalla hän katseli ulos pienen huoneensa ikkunasta. Pakkaspäivä oli aurinkoinen, lähikoivut paksun huurteen ja valkoisen lumen hunnuttamia. Heti kun vähänkin tuulee, putoaa lumikerros koivun hennoilta oksilta ja ne paljastuvat ikävän tummiksi, piiskamaisiksi tai risukoiksi, Merja mietiskeli. Kaikki kaunis tuhoutuu niin vähästä, pienestä tuulenvireestä. Vain tuuheat kuuset kantavat lumipukunsa sitkeästi kevääseen asti. Ison pihakuusen alimpien oksien alle muodostui joka talvi suojainen maja. Merja muisti viettäneensä siellä monta mukavaa talvi-iltaa Maijan ja Annikan kanssa. Hän haluaisi mennä taas piiloon lumikuusen alle, niin ettei isä tai äiti ikinä löytäisi häntä. Hän voisi jäätyä sinne ja tulla jääenkeliksi.

Merja ymmärsi nyt, että isä oli Richard Hope, joka sinetöi hänen huulensa. Sitä hän ei voisi kertoa äidille, jota rakasti eniten maailmassa. Minä olen huono tyttö, kun annoin Richardin tulla, mutta minä en salli Jumalan pudottavan tulikiviä koko perheen päälle. Hyvä Jumala, armahda! Merja repi Richardin seinältä ja ruttasi sen.

Äiti tulee pian kotiin ja alkaa kysellä. Merjan valtasi suunnaton uupumus ja hän halusi vain nukkua. Hän napsutteli kaikki hänelle määrätyt tabletit yöpöydälleen, työnsi kätensä patjan alle ja keräsi sieltä säästönsä. Sitten Merja meni lämpimään vuoteeseen ja veti täkin päänsä yli. Hän oli nyt turvassa valkean lumikuusen majassa. Hän risti kätensä ja lausui ääneen isän opettaman iltarukouksen:
-  Levolle lasken luojani, armias ole suojani, sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Merja istui sängyssä täkin alla ja otti kourallisen tabletteja pöydältä, osa varisi lattialle. Pullossa oli vielä vettä, jolla hän huuhteli niitä alas. Tahmeitten tablettien nieleminen oli vaikeaa, hän sylki loput julisteen päälle. Siinä on sulleki, Richard!

Iltapäivällä Merjan äiti seisoi huoneen ovella vihaisena:
-  Tämä pelleily saa jo riittää. Nyt alat kertoa kuka se oli ja missä sen teit.

Merja nukkui peiton alla hupussa pää seinään päin.

Äiti näki tavallisesti siistin huoneen lattialla kostean pyyheliinan, rutistetun julisteen ja sinne tänne vierineitä, monen värisiä pillereitä. Hän kiskaisi peiton tyttärensä päältä. Merja heilahti selälleen ja äiti näki tämän avonaiset lasittuneet silmät ja ristityt kädet.

Peiton alla oli tyhjä vesipullo ja iso kasa hopeanvärisiä liuskoja. Yöpöydällä oli banaaninkuoret ja lappu, jossa luki: ”Se oli Richard Hope.”

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]