[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

Kaukasus-vuorten helmi

Marraskuun 22 päivä 2003 Georgiassa julistettiin poikkeustila. Monien vilpillisten vaalivoittojen avulla vuodesta 1992 lähtien vallassa ollut, entinen Neuvostoliiton ulkoministeri, Eduard Shevardnadze, syrjäytettiin 3000 mielenosoittajan voimin.  Väliaikaiseksi presidentiksi valittiin upean näköinen nainen, Nino Burdzahandze. Kun katselin televisiosta tummaa, kaunista Nino Burdzahandzea, mieleeni palautuivat Londa, Nana ja Lena, tbilisiläiset naiset, joihin tutustuin huhtikuussa 1988.

Olin ystävättäreni Tuulikin kanssa Markkinointiliiton järjestämällä matkalla Georgian pääkaupungissa Tbilisissä. Georgia oli vielä silloin osa suurta, onnellista Neuvostoliittoa. Minulle, niin kuin varmaan monille muillekin suomalaisille, silloisen Neuvostoliiton kaakkoiset valtiot olivat vain pieniä erinimisiä maita Kaukasus-vuoriston kupeessa alkeellisine neukkukansalaisineen. Uutisista olemme oppineet tuntemaan Tshetsenian, Armenian, Azerbeitshenin ja Dagestanin. Georgian rajojen sisällä ovat lisäksi eri kansat, kuten Abhasia, Etelä-Ossetia ja Adzharia. Suomesta katsellen, ne eivät eronneet toisistaan ja ihmettelimme miksi ne viitsivät sotia koko ajan.

Tbilisissä vuonna 1988 sain aavistuksen siitä, mitä tuhoa Neuvostoliitoon pakkoliittyminen oli näiden kansojen kulttuurille ja kansalliselle kehitykselle aiheuttanut. Se kerrottiin vain kuiskaten, yksityisesti ja luottamuksellisesti. Ulospäin oltiin uskollisia neuvostokansalaisia omissa viroissaan ja asemissaan. Pääsimme sattumalta virallisen retkiohjelmamme ulkopuolella tutustumaan Londaan, Nanaan ja Lenaan. Jokainen heistä oli valmis muuttamaan ulkomaille, jos vain saisi tilaisuuden.
- Hankkikaa minulle mies Suomesta! Haluan länsimaahan, pois Neuvostoliitosta.
Se oli näiden hieman yli 30-vuotiaiden, koulutettujen naisten yhteinen toive.

Londa olikin käynyt Suomessa. Hän oli Tbiliisin kansallisoopperan ja baletin johtajatar, ja oli taiteilijana päässyt matkustelemaan. Nana opetti yliopistossa biologiaa nälkäpalkalla ja haaveili varakkaasta miehestä ulkomailla. Lenalla, joka oli myös opettaja, oli pieni tytär, joten hän tyytyi osaansa tbilisiläisenä, mutta halusi muutosta maansa politiikkaan.

Georgia on vanha kansakunta, jolla on pitkät perinteet kulttuurin ja talouselämän yhteistyöstä sekä venäläisten, että eurooppalaisten, etenkin ranskalaisten kanssa. Kävimme elokuvastudiossa, joka oli tehnyt elokuvia jo v. 1910 ranskalaisten kanssa. Heillä oli omat filmitähtensä, kirjailijansa ja runoilijansa jo silloin. Maassa oli vuosisatoja ollut vauraita viljelystiloja ja kauppaa käytiin eurooppalaisten ja venäläisten kanssa. Maa on hedelmällistä, ilmasto ihanteellinen ja maisemat huikean kauniit. Sivistyneistö puhui georgian lisäksi ranskaa.

Venäjän vallankumous sekoitti kaakkoiset kansat asumaan samoilla seuduilla. Kun kävelimme kadulla, naiset kertoivat kuka vastaantulijoista oli venäläinen, kuka armenialainen, kuka mongoli. Mongolit mekin erotimme ulkonäön ja pukeutumisen perusteella, mutta muita kansoja emme tietenkään voineet havaita.

Keskustelimme huonolla kielitaidolla, mutta huumorimielellä. Viha maahantunkeutujia kohtaan oli ilmeinen, ja ylpeys omasta kansasta ja omista juurista paistoi jokaisen tapaamamme henkilön olemuksesta. Silti Londa, maansa johtavana kulttuurivaikuttajana, kirjoitti artikkeleita Pravdaan ja oli virkansa puolesta uskollinen hallitukselleen. Hän kutsui meidät lounaalle paikalliseen lehdistöklubiin, jossa toimittajat tapasivat toisiaan. Siellä ei oltu neukkuja, jokainen vakuutti olevansa Georgian kansalainen. Heissä eli itsenäistymisen toive.

Olimme Londan vieraina oopperatalon aitiossa katsomassa tunnettua Joutsenlampi-balettia. Hän kertoi, että hänen edellinen vieraansa samassa aitiossa oli USA:n silloinen presidentti Ronald Reigan. Kun koneemme laskeutui Tbilisin kentälle edellisenä päivänä, meidän piti odottaa koneessa tunnin verran, että toinen kone lähtisi. Se oli Reiganin yksityiskone, näimme sen lentokoneen ikkunasta. Yövyimmekin samassa hotellissa, mutta turvatoimista oli jo hellitetty, ja hotellin verhot sai avata. Londa oli ollut neuvostojohdon rinnalla isäntänä tässä vierailun kulttuuritapahtumassa. Hän oli innoissaan saamastaan huomiosta. Menestyksestään huolimatta hän asui korkeassa, huonosti rakennetussa kerrostalossa, jonka vessa ei vetänyt, ja jossa hanasta tuli vettä jos sattui. Ja mikä oli mennyt rikki huoneistossa tai talon käytävissä, ne olivat rikki ja hajosivat lisää. Se oli sitä neuvostokulttuuria.

Londan suku oli jo satoja vuosia omistanut viljelystilan ja kartanon Tbilisin vehreillä kukkuloilla, jossa saimme nähdä auringonlaskun. Vallankumous tapahtui Georgiassa myöhemmin kuin Venäjällä, ehkä v.1920. Londan isovanhemmat palasivat juuri Ranskasta. Heidät ammuttiin, kun he astuivat junasta asemalle. Muille maanomistajille oli käynyt samalla tavalla. Ei perinyt Londa kartanoa, kansa jakoi omaisuuden tunnetuin seurauksin. Naiset eivät kartanoita ja omaisuutta ikävöineetkään. He toivoivat kohtuullista elintasoa, neuvostovallan, armenialaisten ja muiden sinne pakolla siirrettyjen, epäsosiaalisten ihmisten lähtemistä maasta, ja vapautta matkustella maailmalla.

Toivon sydämestäni rauhaa ja järjestystä levottomaan Georgiaan. Olen monesti harmitellut, etten heikolla kielitaidollani jaksanut pitää yhteyttä näihin mukaviin naisiin. Tuulikki kirjoitteli vuosia Nanan kanssa ja kävi tapaamassakin häntä Pariisissa. Sieltä Nana löysi toivomansa länsimaalaisen miehen. Ikävä kyllä, hän ei ollut onnellinen Ranskassa. Hän on ylpeä georgialaisnainen, ei hänestä ranskalaista koskaan tullut.

Toivon, että Nino Burdzhanadze toteuttaa Londan, Nanan ja Lenan unelman monipuolisen kulttuurin ja hedelmällisen maan vapaasta Georgiasta, Kaukasus-vuorten helmestä.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]