[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut julkaistut]

Pirkko Mattilan julkaistuja kirjoituksia

 
  Minun Rukani

Pirkko Mattila

Kävin Rukalla ensimmäisen kerran koululaisena hiihtolomalla yli viisikymmentä vuotta sitten. Se oli seurakuntanuorten linja-automatka Käylän kylään, lähelle valtakunnan rajaa. Yövyimme rajaseutukirkon seurakuntakodin lattialla ja pidimme hartaustilaisuuden kirkossa. Sieltä kävimme parina päivänä Rukatunturilla mäkeä laskemassa. Vain harvalla oli tarkoitukseen valmistetut, teräsreunaiset, leveät ja pitkät sukset. Minulla oli isäni Järviset, tavalliset hiihtosukset, minulle liian pitkät, ja sattuivat vielä olemaan eri paria. Hyvin toimivat. Laskin Rukan huipulla vieläkin olevan betonimaston juurelta suoraan hotellin ohi, ja päädyin umpihankeen, suuren kuusen juurelle. Suksissa ei ollut jarruja, ei edes teräskantteja.

Aikuisena olen viettänyt perheeni kanssa vapaa-aikaani Rukalla, noin neljän kilometrin päässä rinnekeskuksesta, melkein kolmekymmentä vuotta. Rakensimme mökin korkealle, kapealle harjulle umpimetsään. Tehtiin tie, ammuttiin viemäri kallioon, porattiin kaivo ja pystytettiin kelomökki kodiksemme. Ikkunasta näki monta vuotta Rukan korkean huipun. Nyt metsä peittää näkymän Rukalle, mutta muuten maisema on sama.
Kirkasvetinen pieni lampi ilahduttaa kesällä. Saunan ikkunasta ja parvekkeelta voi kirkkaalla säällä nähdä Riisitunturit metsien ja Kitkajärven yllä. Syksyisin pilkkivät taivaanrannassa Tolvankylän muutamat katuvalot. Valtavaarat nähdäkseen on käveltävä kaksisataa metriä tämän kapean harjun päähän. Jos kävelee pari kilometriä pikkutietä pitkin koko ajan korkeammalle nousevalle Valkeisrinteelle asti, kohtaa syvällä olevan Ylipessari-järven ja sen takana pitkän rivin Valtavaaran huippuja. Korkeuserot tekevät näkymästä kesällä ainutlaatuisen jylhän. Olen nimennyt sen sielunhoitopaikaksi. Jyrkän kallion reunalla seisoessani tunnen olevani Luojan kämmenellä, lähellä avaraa taivasta. Vaaran rinteillä kasvaa mustikoita ja kirkasvetisessä järvessä on paljon ahvenia. Eräänä kesänä ongimme sieltä saavillisen pieniä ahvenia. Savustettuina ne olivat hyviä, vaikka työläitä ruotia syötäväksi.

Tammikuun puolessavälissä maisema on maidonvalkoinen. Puhdas lumi peittää maaston, puut ja rakennusten katot. Taivaalla on paksuja, kosteita lumipilviä. Koko maisema on yhtä pehmeää valkoisuutta. Pihalla katson toiveikkaana taivaalle, jos edes vaarojen takaa näkyisi vanha, sininen taivas. Ei näy vielä, mutta varustaudun silti mäkeen. Pihan havupuissa on jo paksu lumikerros, mutta lehtipuitten ja pensaitten oksilla on vasta satanut lumihuntu. Epätasainen maasto tekee hangelle sinertäviä varjoja. Pakkasta on kahdeksan astetta. Vaikka pihalla ei tunnu tuulenvirettäkään, niin tiedän, että tunturin rinteillä tulee navakasti.

Nousen hiihtohissillä eturinteestä Saaruan huipulle. Olen hetken sakeassa valkeudessa, mutta laskettuani alas näen sumun jääneen pilvenä huipun ympärille. Olo on aluksi kankea paljoissa vaatteissa. Minulla on kypärä päässä ja suojalasit peittävät melkein koko naaman. Vain nenä, poskipäät ja suun seutu tuntevat viiman ja jäisen kosteuden. Lumisateen ja rinteitten lumetuksen vuoksi hissituolit ovat jäätävän kylmät. Menenkin usein ylös seisomalla ankkurihississä. Rinteessä kannattaa liikkua reippaasti, muuten tulee kylmä. Kun käyttää kaikkia lihaksia alas laskiessaan, pysyy lämpimänä pari tuntia. Hien saa pintaan laskemalla Rukan vaativimpia, mustia rinteitä.  

Muutaman laskun jälkeen taivas reikii, viima puree kasvojani, mutta muuten en palele. Hissillä ylös ja lasku Vuosselin rinteeseen. Siellä on kuomullinen tuolihissi, jossa saan hetken lämmitellä. Jään seisomaan huipulle ja annan katseeni levätä maisemassa. Osa pilvistä on hajonnut ja aurinko kurkkii selkäni takaa pilvien välistä ja raoista. Yhtäkkiä vastapäinen Valtavaara kylpee oranssissa valossa, se on kuin tulessa. Sen takana oleva Konttaisen jyrkkä seinä jää tummaan varjoon. Aurinko valaisee koko maisemaa ja sen yllä olevaa pilvikerrosta. Pilvikaton alapuolelta näkyy kaukana laaja Vuosselijärvi ja metsiä. Pilvet värjäytyvät keltaisiksi, vaaleanpunaisiksi, tummansinisiksi, ja lähimmät näyttävät ruskeanharmailta savupilviltä. Seuraan niiden hitaita liikkeitä taivaalla.  
Siirryn rinteeltä toiselle ja katselen joka ilmansuuntaan. Näkyvyys on harvinaisen hyvä, ilma kirkas, vaikka tammikuun aurinko paistaa alhaalta. Puut ovat kauttaaltaan paksun tykkylumen peitossa ja näyttävät lumiveistoksilta. Niitä viima ei heiluttele. Rinteitten lumetus on jäädyttänyt puihin lunta kerroksen toisensa jälkeen. Pieni kukkula, johon on rakennettu mökkikylä, kylpee nyt oranssissa palossa. Aurinko heijastuu mökkien ikkunoista, muuten niitä ei erottaisi lumisesta metsämaisemasta. Niin kaukaa ne näyttävät satumaisilta leikkimökeiltä. Aurinko ja pilvet muodostavat taivaalle uskomattoman värisinfonian. Tunturin monelta huipulta avautuvat näkymät laajaan maisemaan, moniin järviin ja niitä ympäröiviin metsiin.  Näin talvella asutus piiloutuu hankien keskelle ja näyttää kuin laskettelukeskus olisi pieni kaupunki asumattomassa maisemassa.

Talvipäivä on lyhyt. Lasken viimeiseksi Kelo-rinteessä, jonka huipulta ihailen auringonlaskua. Jo iltapäivällä aurinko tipahtaa lähelle metsänreunaa ja alkaa palaa punaisena pallona. Taivas auringon ympärillä värjäytyy punaisen ja keltaisen eri sävyihin. Pilvet jäävät varjoon sinisen eri sävyisiksi. Kun lasken alas ja nousen uudelleen hissillä ylös näkyä katsomaan, se saattaa olla jo ohi. Vain punainen ja keltainen viiva näkyvät taivaanrannalla ja koko pakkaspäivän maisema muuttuu siniseksi. Puolessa tunnissa hämärtyy, tulee sininen hetki. Kun ajan huipulta kohti pohjoista, taivas on kirkkaansininen ja koko luminen maisema on vaaleansininen. Valkeat puut hehkuvat sinisyyttä vasten, kun auton valot sattuvat niihin matkan varrella ja kotipihassa, jossa on jo sytytetty pihavalo.

Olen maisemasta aina vaikuttunut, vaikka olen tarkastellut sitä satoja kertoja. Huipulla olen lähellä taivasta, aistin sen avaruuden ja tunnen mieleni vapaaksi ja kirkkaaksi. Suksilla olen toisten ihmisten joukossa, mutta silti itsekseni. Jokainen lasku on suoritus, johon pitää keskittyä. Nykyisissäkään suksissa ei ole jarruja. Laskettelu on selän ja jalkojen lihaksia vahvistava, koko kehon tasapainoa ja koordinaatiota harjoittava urheilulaji. Rinteessä saan aina raitista ilmaa ja kehoni terveesti väsyksiin.

Laskettelupäivän jälkeen kuoriudun paljoista vaatteista ja tiukoista kengistä ja istun tyytyväisenä juomaan kuuman rommikaakaon, "Ansaitun". Mökissämme tarjoillaan tämä juoma vain niille, jotka ovat lasketelleet vähintään kaksi tuntia tai hiihtäneet viisi kilometriä. Kun pakkanen hipoo kahtakymmentä astetta, vietän pirttipäivän sohvan nurkassa takkatulen loisteessa. Hiljaisen metsän keskellä on mukava lukea ja siellä maistuu myös uni ulkoilupäivän jälkeen.

[Pirkko Mattilan sivulle]  [Muut novellit]